Jeanne vilkaisi minuun tavalla, joka vihjaisisi, että hän osasi asettua kaikkien ulottuville. Niinkuin monet naiset, ajatteli hän, ettei moinen silmänisku ollut selvä muille kuin sille miehelle, jota hän rakasti. Jouduin siitä hämilleni, kun tunsin, että Lucien oli arvannut tuon katseen merkityksen.
Hän oli punehtunut. Hikipisaroita helmeili hänen otsallaan. Hänen arkuutensa riisti häneltä hänen mahdollisuutensa. Jeanne tehosi häneen. Tässä huoneessa hän tunsi olevansa hukassa. Ensi kertaa hän loi minuun silmäyksen, joka nöyryydellään imarteli minua.
Muutamaan sekuntiin ei kukaan puhunut mitään.
Kädet ristissä Lucien katseli mimoosamaljakkoa. Näistä kukista, ulkoa saapuneista kuten hänkin, hän sai tukea.
»No niin, nyt istutaan pöytään, hyvät herrat.»
Istuuduin. Pöytä oli katettu niin, että samalla kun noudatin sovinnaisia tapoja istuin tavallisella paikallani.
Mutta Lucien oli vielä jäänyt seisomaan. Hän ei rohjennut koskettaa tuoliin peläten raapaisevansa naarmun parkettilattiaan.
»Lucien, aletaanpa syödä aamiaista.»
Nyt hän istuutui ja katsahti pöydän alle mutkikkaaseen alirakenteeseen ennenkuin ojensi säärensä. Jeanne, joka oli välillämme, ryhtyi tarjoilemaan.
Vaikka Lucien koetti jäljitellä kaikkia liikkeitäni, ei hän huomannut, että lientä syötyäni jätin lusikkani lautaselle. Hän laski omansa pöytäliinalle.