Istuessaan pöydässä täällä ruokasalissa, niinkuin minä, niinkuin kaikki muut, olisi hänen kuitenkin tarvinnut vain haastella, vain elehtiä, jotta hän olisi esiintynyt muiden kaltaisena ihmisenä.
Koska apunainen oli jäänyt, oli Jeanne pannut pöydälle soittokellon. Nyt hän soitti. Mutta hän oli siihen niin vähän tottunut, ettei aluksi tiennyt, millä voimalla siihen oli painettava, ja vaikka hän kosketti sormellaan nappiin, ei kuulunut mitään helähdystä.
Tässä äänettömyydessä talousapulainen vaihtoi lautaset. Ennenkuin hän laski ne pöydälle, katseli hän niitä vinoon nähdäkseen niiden heijastukset. Hän oli ottanut vyölleen valkoisen esiliinan. Siitä huolimatta häneltä puuttui palvelijattaren tavallinen ilme.
»No niin, Lucien?»
Hän kohotti päätänsä. Leikkasin kananpoikaa, viipyen siipinivelessä, missä tunsin itseni varmimmaksi.
»Miltä sinusta tämä aamiainen maistuu?»
Hän epäröi hetkisen, loi silmäyksen kaikkeen, mitä pöydällä oli, ja sanoi vihdoin:
»Erittäin hyvältä.»
»Oletko tyytyväinen?»
»Kyllä.»