Kolkutin Lucienin ovelle, keskikohdalle, jotta se kajahtaisi paremmin.
En tuntenut vähääkään kiihtymystä. Vierailuni oli niin vähäpätöinen verrattuna siihen, jonka toverini oli minulle eilen tehnyt.
Ovi avautui. Heti näin verhottoman ikkunan, joka oli katolle päin, repaleiset seinäpaperit, joiden nurja puoli oli valkoinen liisteristä, häkkisängyn, jonka jalkarullia Lucienin täytyi pyörittää, kun se pantiin kokoon, ja kivilattian, jota oli kasteltu ruiskukannulla.
Astahdin askeleen. Joku lattianeliö liikahti.
Pölyn ja puuhiilen haju sekaantui yhden ainoan savukkeen tuoksuun. Lucienin komppanianosaston valokuva riippui yhä seinällä, samoin kuin vanha kalenteri, jota hän säilytti tauluna.
Katto oli matalalla. Kun minulta oli kauan puuttunut tilaisuutta koskettaa kattoa, kohotin nyt käteni tehdäkseni sen tempun. Naurettava tunnustus, mutta mielelläni kosken kattoon.
»Siinähän sinä olet!» huudahti Lucien. »Minä luulin, ettet sinä tulisikaan.»
Hänen kätensä olivat märät. Hän ojensi minulle kyynärpäänsä, jota hän kohotti sensijaan että olisi laskenut sen alemmaksi.
Hän oli tohveleissa ja käveli vesijuovien välissä. Hänellä ei ollut takkia yllään. Harmaa kangastilkku näkyi hänen liiviensä alta. Minusta näytti, että hänellä oli kaksi paitaa ja flanellivyö, puhtaita ja likaisia liinavaatteita samalla kertaa.
Istahdin pienattomalle tuolille, jonka jalat pysyivät kohtisuorassa niin kauan kuin sitä ei siirretty paikaltaan. Kohotin päällystakkini helmoja ja kiskaisin housujani polvista ylemmäs, niinkuin naiset eivät koskaan laiminlyö vetäistä hamettaan, kun tekevät pilaa miehistä. Kädet polvilla katselin ympärilleni.