»Rakastaako ystävättäresi sinua hyvin paljon?»
Kahdenkesken minun kanssani ollen hän koetti välttää arkuutta, jota ei ollut milloinkaan tuntenut entisen seurustelumme aikoina. Muutamista vaoista, joita ei näkynyt silloin, kun hänen kasvoillaan oli niiden tavallinen ilme, päättelin varmasti, että hän kadehti minua.
»Kaiketi sinä nyt elelet onnellisena huoneistossasi. Sinulta ei puutu mitään. Ei ole enää, niinkuin oli ennen.»
Hän puhui sujuvasti, vieläpä jaksoi kääntää silmänsäkin minusta, ennenkuin lopetti lauseensa, mutta milloinkaan unohtamatta muistuttaa minulle entisyyttäni.
»Oletko tuntenut hänet jo kauan?»
Hän odotti vastaustani suu puoliavoinna, piirteet äkkiä vanhentuneina, kasvoilla levoton ilme, jota hän yritti verhota aiheettomilla lihasliikkeillä.
Siihen en vastannut. Hän hieroi käsiään ja katseli kynsiään, vaikkei niitä ollut siistitty, uskotellakseen minulle, että hän oli unohtanut vastikään tekemänsä kysymyksen.
Tunsin, kuinka paljon hän kärsi, kuinka onnellinen olin häneen verrattuna. Käsitin myös, ettei minun, kutsumalla hänet luokseni, olisi sopinut hänen köyhyydelleen paljastaa omaa hyvinvointiani.
Koetin häntä tyynnyttää ja rohkaista. Kykenemättä selittämään syytä arvasin, että mainitsemalla Jeannen lapsuudenystäväkseni, jonka sattuma oli johtanut taas luokseni, tuottaisin hänelle lohtua.
»Minä olen tuntenut Jeannen jo kymmenen vuotta.»