»Hänen nimensä on siis Jeanne?»
»Niin; se ei tosin ole siro nimi.»
Hänen kasvonsa pysyivät entisellään. Hänen toinen poskensa vavahteli hiukan pelkästä hermostumisesta, eikä hän voinut sitä hillitä koska se ei vaikuttanut lihaksiin. Nahka vain vuorotellen kurtistui ja kävi jälleen sileäksi.
»Antaako hän sinulle rahaa?»
Tällä kertaa liikahdin kuin torjuakseni jotakin. Minua ärsytti se, että Lucien kehtasi tehdä minulle moisen kysymyksen. Siksi, että hän näki minun säälivän hänen tuskiaan, hän luuli saavansa minua nöyryyttää millä tavalla tahansa.
Aurinko oli mennyt mailleen ruskotuksetta. Pimeys kohosi vielä sinistä taivasta kohti.
»Varmaan hän sinulle antaa. No, tunnusta suoraan!»
Hän lausui nuo sanat hyväntuulisesti, puhuen ikäänkuin onnettomalle, jollainen olin ollut. Nykyinen hyvinvointini oli hänestä satunnaista. Sitä ei kestäisi. Vaikka joka päivä yritin vakuuttaa itselleni, että minut oli kohtalo määrännyt nykyisin viettämääni elämään ja että entinen elämä oli ollut satunnaista, tuntui minusta tuokion verran siltä, että hän oli oikeassa.
Taivaalla välkähti tähti. Se oli niin korkealla, ettei voinut erehtyä luulemaan sitä maiseksi valoksi. Tuulenpuuska tärisytti ruutuja. Varjoa erotti kirkkaudesta vain jokin viiva. Meidän hengityksemme kohosi tuohon viivaan asti.
Veri oli painunut käsiini. Hievahdin paikaltani ja tunsin tuosta liikahduksesta koko ruumiissani vilunväreitä, jotka kiitivät kylkiäni pitkin.