Lucien oli noussut. Hän sytytti pienen kamiinan. Tarkkasin hänen puuhaansa. Hänen aataminomenansa värähteli toisinaan kuin hän olisi jotakin nieleskellyt. Kaulus pysähdytti sen liikkeen, ja sitten iho jäi alalleen.
»Sinä olet onnellinen, sinä, Armand!»
Hänen kielensä ei ollut liikahtanut. Näytti siltä kuin hänen huulensa eivät olisi raottuneet. Pimennosta tullen nämä sanat karkoittivat ärtymykseni.
Tuo mies ei ohut koskaan maistanut onnea. Vuosikausia hän oli elellyt yksinään, levottomana, huolissaan heikosta terveydestään, niiden halveksimana, jotka hänet tunsivat ulkonäöltä. Omaatuntoani kaiveli, että minulta oli puuttunut kärsivällisyyttä häntä kohtaan.
Katselin häntä jälleen. Hän istui tuolilla, jonka selkänojasta ei ollut jäljellä muuta kuin kuivalla liimalla tahrattu keskilauta. Hän istui siinä takaperin, poltellen savuketta.
Jeannen veljellä oli palveluksessaan neljä työmiestä. Niinpä olisin voinut hänelle mainita Lucienistä. Ehkä hän olisi antanut ystävälleni työtä. Mutta nyt tunsin, etten koskaan tohtisi esitellä häntä kenellekään sen käytöksen jälkeen, jota hän oli osoittanut Jeannen luona.
Koska kuitenkin halusin tehdä hänen hyväkseen jotakin, koska meidän asemamme erilaisuus oli minusta tuskallinen, en voinut olla hänelle virkkamatta:
»Luota tulevaisuuteen!»
Hän kohotti päätänsä avaamatta silmiään sen enempää. Tulisijan lieskat kirkastivat hänen leukaansa. Valo välähti joskus hänen korviinsa asti, joiden terävä varjo vuorotellen piteni ja lyheni. Hänen kasvonsa, jotka niitä valaisevien liikkuvien heijastusten kirkastamina pysyivät jäykkinä, näyttivät minusta entistä surullisemmilta.
»Sinun tulisi sytyttää myöskin lamppu, Lucien.»