Lucienin kasvot kirkastuivat. Hänen silmänsä kapenivat. Hän hymyili. Mutta suu, joka jäi samaan asentoon, antoi tuolle hymylle kovin surullisen leiman.
Tunnustukseni oli herättänyt hänet turtumuksesta. Hänen päänsä nyökähdyksestä, hänen melkein sulkeutuvista silmistään, hänen minua kohti tähdätyistä sieraimistaan käsitin, että sanani olivat häntä liikuttaneet, että hän riemuitsi siitä ajatuksesta, että minusta jälleen tulisi hänen toverinsa.
Sitten rakkaudenpuuskassa tartuin hänen hartioihinsa, puristin häntä, häneen katsomatta, itseäni vasten, pää taaksepäin kallistuneena, jottei tuossa eleessä olisi mitään merkkejä miehen ja naisen välisestä hellyydestä.
Siinä asennossa olimme hetkisen. Sitten hän irroittautui. Silloin jouduin hämilleni. Äkkiä minusta tuntui, että olin antautunut liian tuntehikkaaksi, että olin ollut liian luottavainen, että minulta vielä puuttui kokemusta.
Näin herätyskellon eräällä hyllyllä. Osoittimet peittivät sekuntitaulua. Kello oli puoliseitsemän. Pian saapuisi Jeanne kotiin.
Sitten nousin. Lucien oli pannut säärensä ristiin tavalla, joka olisi minulle ollut väsyttävä.
Tunsin, että hänen elämänsä oli riippumaton omastani. Lähdettyäni hän jatkaisi juuri samaan tapaan. Hän oli vieras. Hän ei olisi kyennyt uhrautumaan minun hyväkseni. Kaikkea mielenkiintoa, jota häntä kohtaan tunsin, hän katsoi ylen. Hän ajatteli vain itseään. Epäilinpä hänen vain teeskentelevän arkuuttansakin.
Seisoessani tarjoilupöydän ääressä odotin, että hän tulisi luokseni. Mutta hän ei hievahtanut. Hän oli kummastunut, että noin äkkiä olin noussut, hänelle siitä mitään virkkamatta. Hänen herkkyyttään kahvilan kantavieraana loukkasi se, ettei hän vielä ollut lopettanut toista lasiaan. Sen kyllä arvasin. Se ei kuitenkaan minua kiusannut. Päin vastoin olisin ilman mitään aihetta suonut tehneeni jotakin, mikä olisi häntä vielä enemmän ärsyttänyt.
Hänen viettämänsä elämä vilisi silmieni ohi. Se tympäisi minua syvästi. Ne ajatukset, jotka risteilivät hänen aivoissaan, väsyttivät minua, koska ne olivat aina samoja. Enhän minä häntä sittenkään tarvinnut. Jeanne rakasti minua. Elämäni virta juoksi uraansa rauhallisesti. Miksi siis nöyrtyisin tuon miehen edessä, joka minun asemassani ei olisi laisinkaan piitannut toisesta?
Silloin tunsin Lucienia kohtaan syvää paatumusta. Hän sai seurata omaa tietään, minä menisin omaan suuntaani. Hänen ruikutustensa muisto kannusti minut puolustusasentoonkin. Hän oli suuruksissaan minulle, koska olin onnellinen, ja kadehti minua.