Puristin Lucienin kättä voimakkaasti niinkuin silloin, kun leikilläni haluan likistää niveliä niin, että tekee kipeätä.
Hän katsoi minuun hengittämättä, silmäluomiaan laisinkaan värähdyttämättä. Hänen valtimonsa tykytykset tunsin käteni alla voimakkaampina, nopeampina, koska sitä puristin.
Totellen sitten jotakin sisäistä käskyä, jota en ole koskaan voinut selittää, jollen kenties halunnut vain alentua, näyttäytyä toisessa valossa, asettua Lucienin tasolle, jupisin:
»Minä en ole onnellinen.»
Odotin. Hän katseli minua kummastumatta. Kaikki oli hiljaista ympärillämme. Vaunut menivät ohitse kadulla. En niitä havainnutkaan ennenkuin niiden jyrinä oli tauonnut.
Minusta tuntui nyt, että minun tarvitsi vain puhua. Lähelläni istuva mies kuunteli. Hän antaisi minulle neuvoja. Hän ei minua enää kadehtisi. Minulla oli ystävä. Jos Jeanne jättäisi minut, lohduttaisi hän minua, tukisi minua.
»Lucien… minä en ole onnellinen.»
Hän ei hievahtanut. Hänen takaansa kuului rasahdus. Hän ei kääntänyt silmiään. Noin suurta kylmäkiskoisuutta tarkatessani olin muuntamaisillani lauseeni merkityksen lisäämällä mitä hyvänsä, lisäämällä esim.: »koska sinä et puhele minulle, koska minun on vilu».
»Sinä et tiedä, Lucien, kuinka toisinaan haluaisin mieluummin olla vapaa, tehdä mitä tahdon, palata kotiin milloin huvittaa. Jeanne on hyvin herttainen, mutta minusta tuntuu, että olin onnellisempi silloin, kun vietimme päivämme yhdessä.»
Olin unohtanut, että pitelin hänen kättänsä. Hän veti sen pois. Minusta tuntui kuin minulta olisi otettu jotakin, tuntui että tuon käden olisi pitänyt odottaa, kunnes itse olisin sen päästänyt irti.