Tilasimme samaa likööriä. Muita vieraita ei ollut. Seinillä oli läkkipellille kiinnitettyjä reklaameja ja postikalenteri, jossa kuluneet kuukaudet olivat repäisemättä.
Lucien katseli reikää lattiassa. Eräästä lankusta oli oksansolmu ponnahtanut irti. Tuosta aukosta näki kellariin.
Hän pysyi hievahtamatta. Hänen suljettu oikea kätensä lepäsi pöydällä. Hän haaveili. Minä otin lasini. Hän piteli niin kömpelösti omaansa, että minun täytyi kilistäessäni koskettaa sen jalkaa.
Nähdessäni hänet noin murheellisena ja väsyneenä olisin tahtonut hänelle sanoa, kuinka säälin hänen tuskiaan, vaikken sitä osannut ilmaista. Olisin tahtonut, että hän olisi karkoittanut mielestään sen käsityksen, joka hänellä minusta oli. Hän olisi minua rakastanut, jos olisin arvannut, mitä hänestä ajattelin. Ja koska en saanut sitä hänelle sanoilla lausutuksi, koetin eleilläni näyttää, millainen oikeastaan olen. Niinpä esiinnyin suorasukaisena. Vältin niitä asentoja, joita Jeannen seurassa tavoittelin. Liikkeenikin suoritin hitaasti, jotta hän ehtisi niitä matkia.
Kutsuin häntä nimeltä. Ennen kääntymistään hän vielä katseli jotakin.
Sitten tartuin hänen käteensä.
»Lucien!»
Vaikkeivät hänen kasvonsa olleet kääntyneet suoraan minua kohti, katsoi hän minua silmiin.
Sillä hetkellä olisin toivonut, että ainoastaan levon hetki olisi meitä erottamassa, että kumpikin meistä menisi huoneeseensa tavataksemme toisemme samanlaisina huomenna.
Hän oli juuri juonut lasistaan. Hiukan nestettä kimalteli sen särmillä.
Hän odotti, kunnes se kerääntyisi kulaukseksi.
Mieleni oli liikutettu. Hieno hiki, tuskin kosteampi kuin kielen hipaisu, peitti otsaani. Pelkäsin, että jokin melu, jokin odottamaton tapaus katkaisisi siteen, joka oli punoutumassa Lucienin ja minun välilleni. Samalla tunsin huulieni kuivuudesta ja ikäänkuin kasvojeni päällykseksi liimattujen poskieni viileydestä, että olin kalpea. En ollut pannut sääriäni ristiin, jotta jalkani lämpiäisivät paremmin, jotta veri voisi nopeammin laskeutua niihin asti.