Pitkulainen, suojaamaton sähkölamppu, joka näytti heikolta tuulessa, valaisi erään koulun ovea. Muuan maanalaisen rautatien virkailija, kulunut lakki päässä, palasi jalkaisin kotiinsa.
Lucien pysähtyi erään viinituvan edustalle.
»Täällä minä tavallisesti käyn», sanoi hän.
Kahvilasta tuli kadulle vastaamme kalpeata valoa. Sisäpuolelta olivat ruudut hiessä. Tuuli liikutteli kokoonkierretyn ulkokaihtimen helttoja.
Sisälle astuakseen täytyi nostaa ovenripaa sensijaan että sitä olisi kiertänyt alaspäin.
Kosteaa lämpöä huokui autiossa salissa. Se hiipi poskilleni, kylmästä jäykistyneihin korviini ja taskuista esille vetämiini käsiin ikäänkuin raikas vesi. Tuli oli uunissa sammunut. Kokoonlasketulla säkillä nukkui kissa, pää muuta ruumista alempana.
Valitsin itselleni istumapaikan. Lucien, tarkaten kaikkia liikkeitäni, yritti arvata ja suorittaa ne ennen minua. Hän oli luullut, että joisin tarjoilupöydän ääreltä. Hän oli jo nojautunut sitä vasten. Peläten minun huomanneen hänen menettelynsä hän punehtui.
Kun hänen kasvoilleen oli palannut niiden entinen vaaleus, tuli hän istumaan viereeni.
Nimettömällään, joka hänellä oli yhtä näppärä kuin muutkin sormet, hän pyyhkäisi puupöydälle läiskähtäneen tipan.
Kahvilan emäntä lähestyi meitä. Hänen kasvoillaan oli vanhan toverin myhäily. Sotaväestä päästyäni olen usein havainnut, että muutamilla henkilöillä on sama ilme kuin sotilailla, joita olen tuntenut. Olen heiltä kysynyt, eikö heillä ole eräissä itäisissä rykmenteissä palvelleita sukulaisia. He vastasivat aina kieltävästi. Vaikka nämä yhtäläisyydet edelleenkin minua ihmetyttävät, varon nykyään tekemästä heille pienintäkään kysymystä.