Tällä kertaa hän katsahti minuun tiukasti. Hänen kaksoisleukansa katosi. Hänen silmäluomensa vetäytyivät kokoon. Silmät valkoisen ympäröiminä, kasvot tarkkaavaisina, hän näytti minusta olevan täynnä vilpittömyyttä ja levottomuutta.
Sitten nousin. Kosketin uudestaan kädelläni kattoon. Odotin Lucienia ovella. Ennenkuin hän nousi tuoliltaan, järjesteli hän pukuaan, veti kengät jalkaansa ja etsi avaimen taskustaan, jotta sitten oli heti valmis minua seuraa maan.
NELJÄS LUKU
Ulkona olivat tähdet niin lukuisat, että Iso Otava ja Pikku Otava näkyivät selvästi. Oli kirpeä pakkanen. Vesilätäköt olivat katukäytävillä peittyneet hienolla ja sileällä jäällä.
Lucien asteli vieressäni, pää hartiain välissä, vertaillen varjoaan omaani. Jotta se olisi samanmittainen, suoristausi hän ja astui jonkunverran edelleni.
Kadunkulmassa ilmestyi kuu talojen välistä ja oli niin lähellä, että näytti maasta singonneelta.
En kohottanut päällystakkini kaulusta, koska se on pyöristetty vartaloon. Kello oli kymmentä vailla kuusi.
Kävelimme syrjäistä katua. Läheisen puistikkokadun melut kuuluivat korviimme kahtaalta talojen välitse. Sytytin savukkeen. Liekki, joka hipaisi kulmakarvojani, säpsähdytti minua.
Lucien kohotti käsivartensa nähdäkseen, matkiko hänen varjonsa häntä. Hän käveli askeleen verran edelläni. Silloin tällöin hän tarkkasi minua liikuttamatta päätänsä.
Minä taas en kykene kääntymättä hallitsemaan katseellani neljännesympyrää isompaa alaa, mutta Lucien näki ponnistuksetta melkein taakseen.