»Vie minua suorinta tietä. Minulla on kiire.»
Hän mietti. Arvasin, että hän mielessään sovitteli katuja pääksytysten, vertaillen niitä toisiinsa ja laatien suoria viivoja, jotka hän kykeni helpommin laskemaan.
Hän oli kääntänyt alas hattunsa reunat, jottei tuntisi kylmää niin kipeästi. Vaikka hänen päällystakkinsa oli suora, piti hän siinä kahta nappiriviä. Hän oli kohottanut kaulurin, joka tuskin ollen takin kaulusta korkeampi antoi hänelle viheliäisen ulkonäön.
»No, liikutaanhan eteenpäin!»
Hän saattoi minut torille, missä oli autolinjojen korokkeita.
Jalkakäytävät ja katulyhtyjen valot värähtelivät autobussien
liikkuessa. Keskellä oli allas. Mustan veden kalvo oli liian alhaalla.
Nähtiin pylväät, jotka kannattivat pronssisia merenhaltioita.
Pysähdyin.
»Lucien, minä eroan sinusta tässä. Nyt tiedän, missä olen.»
Erään myymälän näyteikkunat valaisivat hänet kiireestä kantapäähän. Hänen huultensa poikki ulottuvat juovat olisivat hävinneet, jos hän olisi niitä kielellään kostuttanut. Kädet taskuissa, käsivarret pingoitettuina ja koukussa, hän näytti tahtovan jäljitellä länkkäsääriä.
»Näkemiin, Lucien.»
Hän ei vetänyt käsiä taskuistaan. Aluksi epäröin erota hänestä kädenpuristuksetta, koska muutoin olisin jälkeenpäin tuntenut hänen olevan ikäänkuin likelläni. Vaikka olisin ollut yksinäni, olisi jokin side liittänyt minut häneen. Hän olisi ollut alati luonani, ikäänkuin meiltä olisi jäänyt jokin puhelu kesken.