Kello ei ollut vielä yhdeksän. Kieltäni kirveli, kun eilen olin tupakoinut liian paljon. Käteni olivat hervottomat. Nenäliina ei ollut enää pieluksen alla. Jeanne nukkui vielä. Hänen keveästä hengityksestään, hänen pitkistä värähtelevistä silmäripsistään ja hänen ihonsa vavahteluista tiesin, että varsin pienikin liike olisi herättänyt hänet unesta.
En hievahtanut. Halusin olla yksinäni, kunnes olisin koonnut jälleen kaikki ajatukseni.
Huone oli puolihämärässä. Täplikäs uudin verhosi ikkunaa niin korkealle kuin kangas ulottui. Niistä kohdista, joista se oli kulunut, näin päivän hohtavan lävitse.
Äkkiä Jeanne avasi silmänsä. Ikäänkuin valo olisi tunkeutunut hänen päähänsä, kirkastuivat hänen kasvonsa samassa. Hän heitti peitteen yltään. Hänen yöpaitansa oli kiertynyt hänen ruumiinsa ympäri. Etsin hänen kättään. Hapuilin alaspäin pitkin käsivartta löytääkseni sen. Sitten puristin sitä. Likistin sitä liian kovaa. Jeanne on herkempi aamulla kuin illalla. Hän ei pitänyt siitä, että kosketin häneen silloin, kun hän juuri heräsi. Hän tarvitsee muutaman minuutin tullakseen oikein tajuihinsa, jolla ajalla minun oli jätettävä hänet rauhaan, jotta hän ehtisi tunnustella itseään, ajatella elimiään toista toisensa jälkeen; sillä hän pelkää, että jokin tauti on hyökännyt häneen yöllä, niinkuin pelätään, että joku henkilö on poissaollessamme kuollut.
Painoin huuleni hänen otsalleen enkä poskilleen, jottei ollut tarvis suudella kahta kertaa. Sitten kohotin päätäni. Hän kiersi käsivartensa kaulaani ja puristi minua itseään vasten. Emme puhuneet mitään, koska aamuisin olimme liian laiskat ääntämään edes yhtä sanaa. Hiljaisesta sopimuksesta emme sanoneet toisillemme edes hyvää huomenta.
Näin kului hyvän aikaa. Hyväilin hänen rintojaan, jotka eivät ole herkät, hänen lanteitaan, hänen kermanvärisiä olkapäitään, mutta vältin kesakkoa, joka on arka.
Hän oli taas sulkenut silmänsä vilkaisematta kuvastimeen. Hänen levätessään näin vieressäni vei hänen todellinen luontonsa voiton. Hän ei enää ponnistellut ollakseen nainen eikä keimaillut, vaan oli luottavainen tuntiessaan minut lähellään.
Nousin istualleni vuoteessa, sittenkun olin leikilläni raskaasti nojannut hänen rintaansa vasten. Hän nimitti minua nauruttomaksi nipistelijäksi. Tiesin, että ilveilyni huvittivat häntä silloinkin, kun hän oli niiden uhri, kunhan vain säilytin vakavuuteni.
Joka aamu istuin sillä tavalla, sillä makuullani en koskaan tiedä, onko minulla päänsärkyä vai ei. Nyt tunsin voivani hyvin. Vain pieni raukeus, pikemminkin turtumus painosti silmiäni. Nousin pystyyn. Sänkymatto on niin pieni, että se luiskahti lattialle, kun laskin toisen jalkani maahan.
Vedin uutimet syrjään. Se on aina ensimmäinen hommani. Niin kauan kuin en tiedä, millaiselta sää näyttää ulkona, tuntuu minusta, ettei eilinen päivä ole vielä päättynyt. Kaapinlasi lakkasi olemasta seijastuksena. Tuolit loivat raskaan varjon niillä lojuvien vaatteiden vuoksi.