Kumarruin hänen käsiensä yli, en liian lähelle voidakseni niitä pituussuuntaan hyväillä, ja olin hajamielinen ja liikutettu tämän lapsen ilottoman elämän vuoksi.
Miehet näyttivät hänestä omistavan niin paljon kykyjä, että vaikka olin kumartuneena, hän ei tohtinut minuun katsoa peläten, että sen jollakin hänelle tuntemattomalla keinolla havaitsisin.
Sitten harkitsematta, minua ympäröivän lempeyden vaikutuksesta, painoin huuleni hänen sormilleen.
Hän veti ne pois, jotten niitä suutelisi, hypähti pystyyn ja pakeni huoneen nurkkaan matkalaukun taakse, jota hän olisi voinut kiertää, jos olisin ajanut häntä takaa.
Olin noussut seisaalle.
Hän tähysti minua hetkisen kiireestä kantapäähän. Sitten hän lähestyi minua ja ojensi minulle saman käden, jonka vastikään oli vetänyt pois.
»Älkää olko minulle siitä vihainen, hyvä herra.»
Tartuin hänen käsivarteensa. Seisaallamme ollen olisi näyttänyt siltä kuin olisimme aikoneet erota, jos minäkin olisin ojentanut käteni.
Pää kumartuneena hän näkyi tekevän virheen. Tahdoin puristaa häntä itseäni vasten. Hän vastusteli lempeästi, pakotti minut irroittamaan otteeni samalla eleellä, joka teatterissa näyttää niin rajulta.
Vapautuneena hän istahti vuoteelle, ja jotten olisi suutuksissa, tarttui käteeni, painaen sen selkäpuolen poskeaan vasten, koska hän oli äkkiä muistanut, että kämmenellä kosketellaan kaikkia esineitä.