Viereisestä huoneesta kuului ääni, mutta katkesi sillä hetkellä, kun aloimme erottaa sanoja. Sitten mäjähti ovi niin kovaa, että esineet tärisivät, lampusta tuprahti savua ja me laskimme silmäluomemme.
Kaiken sen keskellä, mikä silmiämme ympäröi, ne kohtasivat toisensa avautuessaan.
Jalkani rasahtivat hiukan liikutellessani varpaitani, kuten siihen aikaan, kun olin köyhä ja tunnustelin, olivatko ne märät. Varsin ohuet ohimoni tunsivat valtimoitteni sykinnän ja sieraimeni sen ilman, jota ne siivilöivät. Kaikki kuultava johtui yksinomaan minusta sulkiessani käsiäni, maiskutellessani suussani yhä kahvintuntuista sylkeäni, jopa aiheutin sitä korvillanikin, jotka toisinaan soivat luodessani katseeni alas.
Samat äänet täytyi myös Margueriten havaita omalta kohdaltaan. Minun tapaani hän kuunteli niitä, mutta minua arempana myöskin pelkäsi.
Naurettavalla liikkeellä siirsin tuolini häneen päin. Hän ei näkynyt sitä huomaavan. Pää kumarassa ja kädet ristissä, mutta ei niinkuin tauluissa eikä täsmälleen toisiaan vastassa, hän mietiskeli.
Niin suurta alistumista, heikkoutta ja köyhyyttä katsellessani tunsin sääliä. Hän oli kuitenkin onnellinen. Hän ei virkkanut mitään. Hän tyytyi nauttimaan läheisyydestäni, tutkimatta sen syytä tai tarkoitusta.
Siirsin tuolini vieläkin lähemmäksi. Olisin tahtonut puhua hänelle kuiskailevalla äänellä, olla häntä lähellä tehdäkseni hänet toisten naisten kaltaiseksi, opettaakseni hänet puolustamaan itseään. Mutta sittenkin pysyin vaiti. Hän ei käsittänyt, kuinka suurta ystävyyttä häntä kohtaan tunsin. Minä olin hänelle mies, jota hän oli tietämättään odottanut, jonka täytyi kerran tulla. Hänessä heräsi uusia tunteita, jotka olivat niin erilaiset kuin minun.
Tunteenpuuskassa, jota hallitsin vain puoliksi, tartuin hänen molempiin yhtyneisiin käsiinsä toivoen, että ne erkanisivat ja vain toinen jäisi, jotta se olisi pienempi kätteni välissä, jotta voisin hyväillä sen kämmentä. Mutta hän puristi niitä yhä lujemmin. Katseeni osui sitten käsivarsiin. Ne olivat valkoisemmat ruumiin puoliselta sivulta, jolle aurinko ei koskaan päässyt.
Marguerite ei vastustellut. Hänen alahuulensa vapisi toisinaan, ikäänkuin hän liikutuksesta olisi unohtanut sitä hallita.
Tarkastelin hänen sormiaan yksitellen. Pitelin vain sitä, jota kulloinkin katselin, viipyen kauemmin pitemmissä, ikäänkuin ne olisivat ansainneet suurempaa huomiota.