Nousin seisomaan, mutta pysyin kumarassa, kasvot hänen kasvojensa tasalla, jottei hän luulisi minun häntä pakoilevan. Tahtomattani, koska olin syvälle kumartuneena, kohotin päätäni, ikäänkuin olisin mielinyt naurattaa lasta.
Hän katseli minua kummastuneena ja osoitti sitten silmillään paikkaa vieressään.
Minusta tuntui, ettei minun sopinut viipyä kauemmin, koska muuten olisin herättänyt hänessä toiveita, jotka myöhemmin olisi täytynyt karkoittaa. Niinpä suoristausin.
»Minun täytyy lähteä, Marguerite. On jo myöhä.»
Tämä oli ensi kerta, kun lausuin hänen ristimänimensä. Silmänräpäyksen verran pelkäsin, että ainoastaan Lucien nimitti häntä niin, vaikka hänellä oikeastaan oli toinen nimi.
En ollut katsonut kelloani. Mutta sanoin hänelle, että kello oli yksitoista. Hän uskoi sen, ikäänkuin en olisi voinut erehtyä.
Silloin hän nousi myös. Sääret sänkyä vasten, valmiina pienimmästäkin tasapainon järkytyksestä kaatumaan taaksepäin, hän tuijotti minuun. Hän ajatteli, ettei meitä erottamaan olisi saanut tulla mikään määrätunti, vaan täydellinen lohdutus.
Lausuttuani hellempiä ja ylimalkaisempia sanoja valmistausin lähtemään.
Hänelle ne sanat olivat samaa kuin jos olisin jäänyt hänen viereensä.
Otin hattuni, käänsin sen poimun uudestaan ja painoin sen päähäni, vaikka minusta on epämieluista niin menetellä huoneessa.
Hän ei lähestynyt ovea joko avatakseen tai minulta tietäkään sulkeakseen.