Juuri kun olin lähdössä, riensi hän luokseni, sopersi muutamia sanoja ja alkoi nyyhkyttää.
»Tyyntykää, Marguerite. Minä tulen takaisin teitä tapaamaan. Mutta minun täytyy nyt lähteä kotiin.»
Olin sanomaisillani, että Jeanne odotti minua, koska olin tottunut niillä sanoilla kaikista eroamaan.
Hän tyyntyi ja peräytyi hiukan. Sitten avasin oven juuri kylliksi mahtuakseni lävitse, jottei tasanteen pimeys korostaisi hänen hätäänsä. Ulos päästyäni pistin pääni hölmömäisesti oviaukosta sisään ja hymyilin hänelle.
Hän ei vastannut siihen, ja ennenkuin hävisin näkyvistä, ryhtyi hän ripeästi järjestämään esineitään, näyttääkseen, mitä hän minun lähdettyäni puuhasi.
* * * * *
Joka toinen lyhty oli sammuksissa.
Yhtä kuulakkaita pilviä kuin aamullakin liikkui taivaalla, tällä kertaa idästä länteen. Kuu näkyi vain kapeana sirppinä. Vaalea täplä oli vielä sillä kohdalla, missä se oli täyden kuun aikana ollut.
Ajattelin Margueritea.
Nyt kaduin, että olin innostunut häntä suutelemaan. Hän saattoi kertoa kaikki veljelleen. Tämä olettamus, jonka hänen poissaolonsa teki mahdolliseksi, kiusasi minua. Levoton mielentilani teki minut siitä ajoittain varmaksikin.