Ajurinkärryjen tapaan valaistu auto ajoi läheltä ohitseni.
Lapsellisesta kuljeskelijoiden pelosta kävelin loitolla seinistä.
En lakannut miettimästä vierailua, jonka juuri olin tehnyt. Yksitellen esiintyivät kaikki tekoni silmieni eteen.
Äkkiä minusta tuntui, että olin pettänyt Jeannea, että hän saisi sen tietää, ja että välillämme sattuisi kamala kohtaus.
Silloin säpsähdin. Mutta eihän minun tarvinnut muuta kuin kieltää. Ketään todistajaa ei ollut väittämässä vastaan. Lisäksi ansaitsin luottamusta paremmin kuin Marguerite.
Astuin erääseen kahvilaan, josta valaistus oli puoliksi sammutettu. Tilasin seidelin pukkiolutta. Kysyin, mitä kello oli, niinkuin minulle lapsena oli opetettu. Ei ollut myöhä.
Olisin vielä voinut kuljeskella niinkuin muinakin iltoina. Mutta minulla oli se vaikutelma, etten ollut pitkään aikaan nähnyt Jeannea, että hän ehkä oli sairastunut, että sukulaisia oli tullut hänen luokseen, että hän odotti paluutani kärsimättömästi.
* * * * *
Yölamppu oli sytytetty. Jeanne nukkui selällään. Hänen kellonsa, jota hän ei koskaan laskenut marmorille, oli kirjan päällä.
Herätin hänet, jotta hän tietäisi tunnin, jolloin saavuin kotiin, ensin epäröityäni, mitä kohtaa hänen ruumiistaan koskisin.
Hänen katseensa tyynnytti minut. Vielä unenpöpperössä hän ei voinut arvata, mitä oli tapahtunut. Loin silmäni alas, niinkuin Jeanne, kun hän pelkää olevansa liian avokaulainen, tai niinkuin itse teen yrittäessäni nähdä nenäni. Minussa ei ollut mitään tavallisesta poikkeavaa. Kuitenkin tunsin, että käsistäni hehkui jonkin kuumemman kuin oman ruumiini lämpöä, että kadun ilma tuskin oli viilentänyt takkiani ja että sen riisuttuani poveni ja käsivarteni olisivat polttavan kuumat.