Jeanne puhui, ja ennenkuin olin käsittänyt hänen sanojaan, arvasin, ettei hän tiennyt, mitä juuri olin tehnyt. Hän nukkui hiusneuloitta. Hän ei ollut napittanut yöpaitansa kaulusta, peläten unessa kutistuvansa.
»Mistä sinä tulet?»
Jostakin tuntoaistin selittämättömästä pelosta en rohjennut vastata, että olin ollut kävelyllä.
»Minä tulen kahvilasta.»
Hän tarkkasi minua, mikä herätti minussa kauhua, kun hänen katseensa kiersi kaulustani, jota en voinut nähdä edes kumartamalla päätäni, niin läpitunkevin silmäyksin, etten olisi hämmästynyt, vaikka hän olisi arvannut jonkin osoitteen, jonkin nimen.
»Armand, tule luokseni.»
Minua huimasi. Minusta tuntui, että kaikki oli menetettyä, että olin unohtanut taskuihini jotakin, minkä hän saisi tietää.
Istahdin sängyn laidalle hänen jalkojensa puolelle, jotka olivat suorina peitteiden alla. Ne olivat hänestä ainoa osa, joka ei noudattanut ruumiin ääriviivaa ja joka näytti minusta yhtä hullunkuriselta kuin pudonneiden lelujen tuki.
»Sinä olet käynyt naisen luona.»
Tuo lause sai minut punastumaan. Mutta olisin punastunut, vaikken olisi käynytkään Margueriten luona, niinkuin punastun, kun minun kuulteni puhutaan varkaudesta. Hymyilin ja koetin olla niinkuin en olisi punastunut. Tahdonponnistuksella onnistuin puhumaan niin luonnollisella äänellä, että Jeannen olisi pakko luulla veren nousseen päähäni kuumuuden vuoksi.