»Sinä olet käynyt naisen luona.»
Hän toisti äskeiset sanansa. Ei tarvittu enempää saadakseni itseluottamukseni takaisin. Nyt hän ärsytti minua. Harvoin suutun enkä tällä kertaa voinut hillitä itseäni, kun minua epäiltiin todistuksitta.
»Sinä kiusoitat minua, Jeanne!»
»Minä tiedän, että sinä olet käynyt naisen luona.»
Nyt aloin puhua hänelle ankarasti. Hänen kasvonsa kirkastuivat. Hän oli onnellinen. Suuttumukseni todisti hänelle viattomuuteni. Hän ei enää hievahtanut peläten, että jokin ele keskeyttäisi minut. Arvasin hänen toivovan, että vielä kauan jatkaisin samassa äänilajissa.
Mutta hetkisen perästä, nähdessäni, että kiukkuiset sanani herättivät sellaisen varmuuden viattomuudestani, minulle tuli tunnonvaivoja. Niinpä vaikenin. Hän tarttui käteeni. Vaikka hän tiesi, etten mielelläni nähnyt hänen sitä suutelevan, vei hän sen huulilleen.
KAHDEKSAS LUKU
Sade oli niin hienoa, että täytyi katsella pitkälle eteensä sen erottaakseen. Olin nojannut otsani ruutua vasten huoneemme ikkunassa. Lasilla heruvat pisarat eivät koskeneet minua.
Oli keskipäivä. Jeanne oli nukahtanut uudestaan. Koetin nähdä hänen heijastuskuvansa ruudussa lasin läpikuultavuudesta huolimatta.
Ruumiittemme huokuminen, levitettyjen kankaiden ja seinäpaperien vuoksi huoneistossamme tuntui haalealta. Sytytin savukkeeni. Sensijaan että savu olisi kohonnut se kiiri huurun lailla vuoteelle saakka ja levisi ruutuja vasten samalla kuin sen kuva harmaana niissä välähteli. Taivas oli myös harmaa. Mitä tahansa kosketin, varsinkin rauta, porsliini ja marmori, oli nihkeää. Naisia liikuskeli pihalla. Leivät, joita he kantoivat, oli sateesta huolimatta kääritty silkkipaperiin.