Poistuin ikkunan luota. Katsoin itseäni kampauskuvastimesta, koska sen lasi on viistoreunaiseksi hiottu.
Vielä en ollut pukeutunut. Kasvoillani ja käsissäni oli vielä sama lämpö kuin ruumiissani. Ajattelin Margueritea, joka asui yksinään kalustetussa huoneessa.
Kaupungilla löivät tornikellot. Laskin huvikseni lyöntejä, toivoen joka kerta, en tiedä miksi, että jokin kello erehtyisi, että kumahtaisi yksitoista tai kolmetoista lyöntiä.
Mutta yksikään ei erehtynyt. Kaikki kävi säännöllisesti. Nyt jouduttaisiin iltapäivään, joka kuluisi verkkaisesti lyhyin kellonsoitoin, kunnes kellot vihdoin illalla jälleen vilkastuisivat.
Seisoin keskellä huonetta. Milloin minulla ei ole mitään tehtävää, seison aina keskellä huonetta ollakseni yhtä pitkän matkan päässä jokaisesta hommasta, mikä voisi juolahtaa mieleeni.
Olin unohtanut Margueriten huoneessa olevien tuolien lukumäärän. Koetin palauttaa sitä muistiini ikäänkuin nukkuessa unohtunutta yksityiskohtaa.
Jeanne yskäisi. Odotin muutaman silmänräpäyksen. Sitten lähestyin hiljaa vuodetta, jotten häntä yllättäisi. Kumarruin hänen kasvojensa puoleen, niin lähelle, että hipaisin niitä, ja irvistelin herättääkseni hänet.
Hän avasi silmänsä.
Silloin purskahdin nauramaan. Hän katseli minua. Kummastus antoi hänen silmilleen vilkkauden, jota niillä ei avautuessaan tavallisesti ollut. Jatkoin yhä hermostunutta nauruani. Se tuotti minulle helpotusta. Kyyneleet herahtivat silmäkulmiini. Pyyhkäisin ne käteni selällä kuin lapset.
— Vihdoin tyynnyin. Hengitykseni oli kuuluvaa. En vastannut Jeannen kysymyksiin. Jottei hän näkisi minua alhaalta päin, istahdin sängyn reunalle.