Istuuduin, en väsymyksestä, vaan toivoen, että asennon muutos tuottaisi lievitystä, niinkuin jossakin ruumiillisessa kivussa. Siitä ei tullut mitään. Minua vaivasi raju sydämentykytys, jota tunsin koko rinnassani, vasemmalla puolella tuskin pahempana, ja hengitykseni salpautuessa se kohosi kurkkuun ja niskaan asti.
Seinällä riippuva sähkölamppu valaisi vuodetta. Eräänä päivänä poissa ollessani Jeanne oli sen verhonnut vaalealla kankaalla. Palatessani oli mieleni käynyt helläksi. Nyt muistin ensimmäiset sanat, jotka tässä valaistuksessa olimme lausuneet. Kuinka se nyt hohtikaan kylmästi vuodepeitteelle, kun kirjeetkin olivat poissa!
Itsepintaisesti ryhdyin niitä etsimään. Minusta tuntui, että onneni riippui niistä. Kohottelin pieluksia ja matrasseja, joiden alle Jeanne tietäen, että tunsin hänen piilopaikkansa, juuri olisikin voinut ne sujauttaa siinä uskossa, että juuri siksi ei päähäni pälkähtäisikään sinne vilkaista. Sitten aloin vapisevin käsin panna vuodetta jälleen kuntoon, jottei hän mitään huomaisi; mutta kuinka tahansa järjestin jalkapeitteen, aina jäi uusia poimuja.
Laatikot oli työnnetty kiinni, vaikka Jeanne tavallisesti jätti niistä pari kolme auki, haluten näyttää hajamieliseltä ja hiukan huolimattomalta.
Kirjeet oli varmaan pantu johonkin niistä.
Äkkiä minut valtasi täydellisen hyvinvoinnin tunne. Sydämeni jatkoi sykintäänsä entiseen tapaansa, mutta minua ahdistamatta. Hengitys kävi helposti. Lucien ei ollutkaan täällä käynyt. Hän ei ollut mitään kertonut. Hän oli kykenemätön niin halpamaiseen tekoon. Olin siis vain erehtynyt hänestä, erehtynyt Jeannesta. Maailma oli parempi kuin luulin. Suottahan kiihoituin otaksumaan sen vainoovan minua, näkemään juonittelun merkkejä vähimmässäkin paikaltaan siirretyssä esineessä. Sairaloinen pelko kaikkea kohtaan heikensi arvostelukykyäni, muuttaen pelkän pahan tuulen puuskan Lucienin taholta vihanpurkaukseksi, hiukan väsymystä Jeannessa minua kohtaan tähdätyiksi suunnitelmiksi.
Nyt uskalsin jo kuuluvasti liikuskella. Lapsen lailla istahdin vuoteelle koetellakseni sen pehmeää joustavuutta, vaikka vastikään olin sitä huolellisesti kohennellut, ja sitten rohkaistuneena palasin saliin.
Kuvastinleikin vuoksi huone esiintyi lyhyenä galleriana, jota kolmeen kertaan valaisivat saman kattokruunun kellomaiset lamput. Mutta uuni, jonka kuvastimeen sali heijastui, pilasi suurenmoisuuden harhakuvan.
Jeanne istui samalla paikalla. Hänen sormensa olivat liikahtaneet. Koska ne olivat alempana, niinkuin oksien huiput iltaisin, näytti hän minusta väsyneeltä.
Pelko, johon kallistuin, alkoi uudestaan minua jäytää. Kaikkialla havaitsin outoja yksityisseikkoja. Missään ei ollut merkkejä tavallisesta jokapäiväisestä työskentelystä. Tuolit olivat liian kaukana toisistaan, jotta niihin olisi koskettu.