Uskalsin suunnata katseeni hänen silmäteriinsä, toisesta toiseen, voimatta pitää sitä liikkumatta.
Mahonkipöytä oli välillämme. Hajanaisia ajatuksia välähti mielessäni. Jeannen kuvan näin omaani selvempänä heijastuvan pöydästä, eräästä tomuttomasta nelikulmiosta, jolla oli ollut kirja. Myöskin näin uuninsuun, josta puuttui toinen luukku, pelipöydän huovan, joka oli kulunut rikki laskoksen kohdalta, pianon polkimet, töyrytuolin ruuvin, ovien laudoitusta suojelevat aluslaatat, maton, jonka alta lattia ei ollut vahattu.
Jeanne puhui sitten edelleen, enkä enää nähnyt muuta kuin hänet, hänen kasvojensa pienimpiä yksityiskohtia myöten. Yhteenpuristettujen huulten ohuus ja tuijottava katse antoivat hänelle oudon ilmeen, niin tuntemattoman kuin olisimme ensi kertaa olleet yhdessä jonkun vainajan edessä. Hänen toisen silmänsä reunustassa oli pilkku, joka punertui aterioiden jälkeen. Minulla oli samanlainen pilkku nenäni juuressa. Molemmat olivat epäilemättä johtuneet siitä, että jokin verisuoni oli ihon alla särkynyt. Se oli niitä yhteisiä merkkejä, joiden vuoksi olimme toisiamme miellyttäneet.
Koska hän piti päätänsä käsissään, oli hän siirtänyt korviltaan hiukset, jotka niitä verhosivat. Tummempina ne näyttivät reheviltä kasvojen kalpeuden rinnalla. Hän irvisti. Hänen alahuulensa peitti ylähuulen. Hänen silmäripsensä näyttivät harvoilta ikäänkuin hän olisi äsken itkenyt. Liha oli näkyvissä hänen silmäkulmissaan. Neljättä vuosikymmentä kielivä poskilta alkava ryppy ulottui leuan alle.
»Armand, se, mitä sinä olet tehnyt, ei ole oikein. Minä luotin sinuun. Luulottelin sinun rakastavan minua hiukan… Se ei ole oikein… Sinä et aavista, kuinka paljon olen kärsinyt senjälkeen, kun sain kaikki tietää.»
Hän puhui tähdäten katseensa silmiini, liioitellen sen tuijotusta, jotta käsittäisin, että hän tahtoi tutkia minua. Täten ikäänkuin jonkun spiritistisen haamun edessä ajattelin tylsämielisyyttä, jota on mahdoton arvata.
»Minä tiedän, mitä ajattelet. Sinä tuumit: 'Kuinka tuo nainen onkaan kiusallinen!' Arvaan sen silmistäsi. Mutta se ei estä minua puhumasta sinulle ansiosi mukaan… Kuuletko sinä, Armand?»
Hän keskeytti puheensa odottaakseen vastausta. En tohtinut raottaa huuliani, en hengittää kuuluvasti enkä edes tehdä liikettä, jottei hän luulisi minun aikovan puhua ja sitten äänettömyys tuottaisi hänelle liian suurta pettymystä. Tiesin olevani kalpea. Kuuntelin häntä, pakottaen itseni häntä katselemaan ja ennen kaikkea olemaan luomatta silmiäni alas. Mutta pian alkoivat silmäluomeni kirveliä. Käänsin taaskin ensimmäisenä pääni toisaalle, jotten olisi räpyttänyt silmiäni ja hän luullut minun tekevän hänestä pilkkaa.
Kello ei onneksi lyönyt muuta kuin puoli. Liian pitkä kilinä olisi pakottanut meidän yhdessä kuuntelemaan. Vaistomaisesti vilkaisin kelloon. Tunti oli kulunut sitä huomaamattani. Näytti kuin osoittimet olisivat taululla hypänneet siihen merkityn tunnin yli.
Äkkiä Jeanne kääntyi mennäkseen makuuhuoneeseen, niin nopeasti kuin nainen, joka on purskahtamaisillaan itkuun, eikä hän sieltä palannut.