Jäin yksikseni saliin, jossa kattokruunu ja tuolit olivat useampia varten. Istuuduin Jeannen nojatuoliin, koska sen takana ei ollut mitään huonekalua eikä seinää ja koska haluan nojata taaksepäin pannessani sääreni ristiin.
Se, että kukaan ei minua ymmärtänyt, syöksi minut synkkään suruun.
Enhän ollut tehnyt mitään pahaa. Naisen pettämistä ei voinut olla
se, että olin suudellut lapsipoloista, joka oli yksin maailmassa.
Kuitenkaan en tuntenut kykeneväni sitä Jeannelle vakuuttamaan.
Minusta näytti että kaikki minua puolustava ei muuttaisi hitustakaan hänen mielipiteistään. Epäiltynä, halveksittuna en enää tuntenut kykeneväni sanoilla puolustautumaan. Vastaväitteet törmäsivät toisiaan vasten sielussani yhtä loogillisina, yhtä syvällisinä kuin tekoni puolustuksetkin.
Ainoastaan välitön tilaisuus tehdä jotakin suurta saattoi minut pelastaa.
Silloin tahdoin vetäytyä itseeni, keksiä itsessäni tarmoa voidakseni jälleen nauttia elämästä.
Tähän asti olin onnettomuuteen jouduttuani joka kerta löytänyt rohkaisua ja lohtua vääryydestä. Minusta näytti, että ajan täytyi jakaa hyvä ja paha yhtä suuriin osiin. Mutta olin liiaksi kuluttanut sitä tunnetta, että olin uhri.
Se oli tylstynyt. Vaikka kuinkakin liioittelin vääryyttä, josta kärsin, jäi mieleni lamaan, pienimmänkään tuskasta heräävän toivon minua elvyttämättä. Nöyryys ei enää ollut hedelmällinen. Ihmiset olivat oikeassa minua vastaan. Minä en ansainnut rakastamista enkä auttamista. Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin, ettei kukaan olento maan päällä viitsisi minua sääliä.
Suljin silmäni toivoen, että mielentilani pimeässä muuttuisi, että hätäni oli vain ohimenevää laatua. Mutta silmäni olivat luomieni alla auki. Niiden läpi kajastava, tosin perin heikko valo muistutti mieleeni, että kattokruunu oli vielä palamassa. Samasta halusta, joka saa minut puremaan korppuja kokonaisina, jotta niissä näen hampaitteni puoliympyrän, suljin voimakkaasti käteni, jotta kynnet jättäisivät merkin lihaan.
Sitten avasin silmäni. Salin valolla oli samat ja yhtä pitkät säteet. Huonekaluilla oli samat heijastukset vielä paikoillaan. Minulla oli se vaikutelma, että tämä valo oli minusta yhtä riippumatonta kuin päivän valo, ettei huoneessa eikä koko asunnossa ollut katkaisijaa ja etten olisi voinut sammuttaa, jos olisin tahtonutkin. Ovet olivat kiinni. Kuulin uunin lävitse, joka oli lähempänä Jeannen huonetta kuin seinät, että hän riisuutui. Metkutkin olivat samat, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Sitten kuulin hänen laskeutuvan levolle. En tiennyt, oliko hän sammuttanut valon. Vaikkei se itsessään ollut mikään tärkeä seikka, nousin ja lähestyin hänen kamarinsa ovea niin, että varjoni peitti sen, jotta ovenreunat, jos ne olisivat valoisat, näkyisivät minulle selvemmin.