Ne olivat tummat. Hän oli sammuttanut.
Silloin tunsin paremmin kuin hänen puhuessaan minulle, kuinka etäällä nyt olimme toisistamme. Siitä huolimatta, mitä olin tehnyt, häiritsi valo hänen nukkumistaan. Hän oli jo tehnyt päätöksensä jäädä yksikseen, vaikka jatkoi kahden elämään kuuluvia tapoja.
Istuuduin jälleen.
Vasta pitkän ajan perästä, kun otaksuin hänen vaipuneen uneen, astuin makuuhuoneeseen.
KYMMENES LUKU
Riisuuduin hiljaa, jottei Jeanne, vaikka hän olisi hereilläkin, kuulisi mitään häiriötä.
Ikkunaluukut eivät olleet suljetut. Laskin kenkäni matolle, ensiksi kärjet. Sijoitin varovasti vaatteeni tuolille, jottei niiden paino sitä kiikuttaisi, ja varoin, ettei taskuistani pudonnut mitään esineitä ja etteivät napit, joita moisessa kangasmäärässä olisi voinut olla arvaamattomissakin kohdissa, kilahtaisi selkänojaa vasten.
Äkkiä, äänettömyydestä väsyneenä ja koska se, melua tuottamatta kevensi mieltäni, viskasin sukkani umpimähkään lattialle eteeni.
Laahaten jalkojani niin, että työntäisin enkä murskaisi sitä, mitä sattuisi lattialla olemaan, lähestyin hapuilemalla Jeannea, silmät alas luotuina, jottei hän näkisi niiden kiiltävän, ja heilautellen viuhkamaisesti kättäni edessäni, jottei hän pääsisi minulta karkuun, jos jokin ovi oli avoinna.
Sormeni luisuivat sängyn reunalla kuin kaiteita pitkin hitaasti, jotten satuttaisi niitä kulmaveistoksiin.