Yöpöydän ääressä, joka hievahtelee, kun yksi sen jaloista on aina sänkymatolla, pysähdyin. Joka ilta panin kauluksennappini sille pöydälle. Siitä tottumuksesta, niin vähäpätöinen seikka kuin se itsessään olikin, pidin ajattelematta nappia kädessäni.
Jeanne oli ojentuneena seinää vasten. Epäröin pujahtaa lakanain väliin, peläten, että niveleni napsahtaisivat.
Vihdoin kumarruin, kohotin toisen sääreni niin, että ruumiini paino lepäsi viimeiseen asti lattialla, pysyttäen itseni tanakasti tasapainossa, koska minua kannattava jalka oli paljas.
Kun olin puolittain laskeutunut makuulle, vedin toisenkin sääreni sänkyyn, ojentaen sen edeltäpäin, jottei minun tarvinnut sitä tehdä vuoteessa. Sitten siirsin jalkani peitteiden alle, koska en voi nukkua, jos ne ovat ulkona.
Nyt olin makuulla. Jos Jeanne nukkui, ei hän ollut mitään kuullut.
Haluan kävellä ja toimia äänettömästi. Edellisinä kuukausina minua oli usein huvittanut lähestyä Jeannea varpaisillani, hänen mitään aavistamattaan, säikähdyttääkseni häntä.
Huone oli pimeä. Kuullessani Jeannen liikahtelevan arvasin, että hän oli hereillä. Kuulin vain toisella korvalla, koska lepäsin toisella, hänen silmiensä räpytyksen, hänen hengityksensä. Hänen kielensä maiskutuksesta tiesin, oliko hänen suunsa avoinna vai suljettuna. Tottuneena näihin tuskin huomattaviin ääniin kuvittelin hänen nousevan ja aikovan lähteä, vaikka hän ainoastaan hievahti.
Vähitellen olivat silmäni tottuneet pimeyteen. Näin lakanan, jonka hän yksinään oli vetänyt olkansa yli, mutta jonka alitse ilma kuitenkin huokui. Näin hänen hiuksensa, jotka ulottuivat pielukselleni hänen sitä tietämättään, niinkuin lapsen hiukset puron partaalla ulottuvat veteen hänen äitinsä ommellessa.
Hän päästi huokauksen, minkäänlaisen hengityksen suhinan sitä ennustamatta.
Niin raivoissani kuin olin ollut hetkellä, jolloin hän oli minua vihaisesti torunut, niin hyväksi tunsin itseni nyt, kun hän kärsi ääneti.