Ruumiittemme välille laskeutuivat peitteet. Hän pysytteli suorassa kyljellään, paita vedettynä polviin asti, koska hän pelkäsi jalkojeni vähäisintäkin kosketusta.
Kuulin hänen sujauttavan kätensä pieluksen alle. Äkkiä hän peitti kasvonsa. Varmaankin hän itki.
En keksinyt ainoatakaan sanaa häntä lohduttaakseni. Hän itki hievahtamatta. Olin niin liikutettu, että olisin tahtonut puristaa häntä itseäni vasten, suudella häntä. Mutta hän ei ollut vielä nukkunut. Ne ajatukset, jotka tällä hetkellä liikkuivat hänen mielessään, liittyivät äskeisiin. Niinpä päätin odottaa, kunnes hän nukahtaisi, yllättääkseni hänet hänen herätessään, kun hänen sielunsa olisi uudistunut.
En tiennyt, kuluiko aika nopeasti vai hitaasti. Vaikka olin sulkenut silmäni, olin yhtä valveilla kuin jos ne olisivat olleet auki. Olisin tahtonut torkahdella niinkuin vartio-öinä, kyllin paljon nähdäkseni unta, mutta ei niin sikeästi, etten olisi herännyt pienimmästäkin melusta.
Koska päätäni pyörrytti, jollen ajatellut, yritin tarkata muistoja, ensimmäistä, joka mieleeni juolahti. Päästyäni sen loppuun avasin silmäni. Tunsin silloin itseni ihan pieneksi tässä pitkässä ja korkeassa huoneessa, ollen etäällä ikkunasta, joka tuskin oli seiniä kirkkaampi.
Jotten ojentaisi kättäni tyhjään ilmaan, jossa se olisi voinut kohdata Jeannen käden, luisutin sen matrassin syrjää kohti metallipatjan kylmään ja vankkaan tankoon asti, jonka kosketus elvytti minua.
Kauan liikuin täten muistosta toiseen. Sitten hiljempää kuin yksin puhellessani kutsuin:
»Jeanne!»
Hän ei vastannut.
»Jeanne», toistin korottamatta ääntäni, sillä varmasti hän minut kuuli.