Tuo nimi, joka oli lentänyt minun pielukseltani hänen pielukselleen, yhdisti meidät. Se kajahteli pimeässä senjälkeen kun se oli lausuttu. Tunsin sen suussani, ikäänkuin kieleni olisi säilyttänyt muodon, jonka se oli ottanut sanan viimeiset äänet lausuakseen. Se hämmensi jokaisen muun ajatuksen.
Kuitenkaan ei mikään liike, ei mikään sana siihen vastannut. Äänettömyys ja yö suhisivat korvissani. Odotin hetkisen ja sitten yhtä hiljaa ja yhtä lempeästi kuiskasin uudestaan:
»Jeanne!»
Tällä kertaa hän liikahti, mutta vain paremmin peittäytyäkseen, ikäänkuin olisin hänessä herättänyt ainoastaan hänen vaistonsa.
Nyt en enää voinut itseäni hillitä.
»Suo minulle anteeksi, Jeanne. Enhän tiennyt, että se oli niin vakavaa.
Minä pyydän sinulta anteeksi.»
Ääneni vapisi alussa. Mutta kun piti tuolla tavalla ilman eleitä puhua Jeannelle, jonka selkä oli minuun päin, vaikutti se, että sanani menettivät vilpittömyyttään sitä mukaa kuin ne lausuin.
Jatkoin kuitenkin:
»Rukoilen sinua, Jeanne, unohda kaikki. Tiedäthän, että minä olen kykenemätön tekemään pahaa.»
Hän kohotti päätänsä, ja kun hän oli makuulla ja käsivarret ruumiin sivuilla, näytti se minusta hetkiseksi hullunkuriselta, muistellessani henkilöitä, jotka liikahtelevat silloin, kun ovat olevinaan kuolleita.