Jeanne nukkui varmaankin. Kuulin hänen säännöllisen hengityksensä. Tällä kertaa vallitsi ympärillämme todellinen yö, jolloin ei pieninkään valo ole päivän jatkona, vaan on ainakin kerran sammutettu, jolloin pukimet ovat mustat, raskaat, unohdetut.
Hellyyden puuskassa lähestyin Jeannea, etsin hänen huulensa, suutelin pitkään. Hänen huulensa raottuivat. Hän antautui. Me rakastimme toisiamme niinkuin ennen. Hän antoi minulle anteeksi, kunnes hän, äkkiä kaikki muistaen, työnsi minut pois.
* * * * *
Päiväkauden alkaessa jakaantua niin ja niin moneen hetkeen heräsin täsmälleen kello seitsemän.
Ei ollut vielä täysin valoisaa. Jeanne nukkui. Hänen ruumistaan värähdytteli säännöllinen liike, joka näkyi hartioissa. Muistin heti kaikki. Tunsin liikkumattomana maatessani vastustamatonta painostusta.
Pitkä päivä valkeni minulle yksin. Se oli ihan likellä eilistä. Uneni oli ollut liian lyhyt minun sillä välin muuttuakseni. Olin levännyt kolme tuntia, jos laskin pois valvomani ajan.
Minä, joka aamuisin yleensä olen reippaalla mielellä, olin nyt yhtä alakuloinen kuin keskellä yötä.
En tohtinut liikahtaa, vaikka muutoin aikaisin herätessäni käännyn, jotta se ajatus, että juuri olen laskeutunut levolle, auttaisi minua vaipumaan jälleen uneen.
Selvästi tunsin, että niin pian kuin Jeanne avaisi silmänsä, tapahtuisi jotakin ratkaisevaa. Hänen päänsä oli luisunut pielukselta, joka yksinään näytti olevan osana tyhjästä vuoteesta. Hänen ollessaan tuossa sirossa asennossa olisi otaksunut hänen vielä rakastavan minua, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, ja hänen heräävän hymy huulilla, niin että hänen aikaisemmin lausumansa sanat merkitsivät vähän hänen antautumisensa todellisuuden rinnalla.
Aamun valo osui ylhäällä seinillä vallattomien maalausten jäljennöksiin, joita iltaisin katselimme. Kaikki näytti vieraalta. Siirreltävät tuolit olivat yhtä liikkumattomat kuin kaappikin. Lattialla näyttivät kenkäni ojassa nukkuvan mierolaisen jalkineilta. Monet esineet, joita en enää tuntenut, ärsyttivät minua. Ikkunaruutujen heleästä väristä arvasin, että taivas oli sininen, pysyisi sellaisena kaiken päivää, että aurinko oli jo noussut ja että se taivaanrannalta luomilla säteillään kultasi idänpuoliset julkisivut.