Nyt olivat Jeannen kasvot minuun päin. Hänen kätensä, suunsa ja silmänsä olivat suljetut. Tällä hetkellä hän paremmin hengittääkseen etsi ilmaa kuin jotakin tuoksua. Hänen ohuita luomiaan pitkin kulki sinisiä juovia, ikäänkuin silmät olisivat liian isot niiden alle peittyäkseen.
Hengitykseni hipaisi hänen kasvojaan. Heti käänsin päätäni, jottei se häntä herättäisi.
Silloin tällöin hän hengitti nopeammin ikäänkuin olisi heräämäisillään tai yrittäisi jotakin niellä. Silloin pelkäsin, että hän avaisi silmänsä, sillä aina olen uskonut, ettei nukkuessa voi hallita kurkkuaan.
Minkään liikkeen siitä edeltäpäin vihjaisematta kohosivat hänen luomensa äkkiä. Kaksi silmää katseli minua. Niiden terät, samoin kuin kissoilla, olivat tavallista suuremmat, koska vielä oli hämärä. Ne eivät liikahtaneet. Olisi luullut, että luomet niitä vielä peittivät. Koska silmät olivat liikkumattomat, näytti minusta, etteivät ne erottaneet muuta kuin liikkumattomat esineet ja että minun liikkeeni jäivät niiltä näkemättä. Ajattelin silloin ottaa Jeannen syliini. Hän oli nukkunut. Aamulla näyttäisi vikani ehkä vähemmän vakavalta.
Kuten yöllä, kuiskasin aluksi:
»Jeanne!»
Hän raotti suutansa, jotta käsittäisin, että hän oli tahallaan minulle vastaamatta.
»Oletko minulle vielä vihainen?»
Hän nojasi kyynärpäällään keskelle pielusta ja katsahti kierosti käsivartensa takaa.
»En, Armand. Miksikä olisin sinulle vihainen? Meidän välimme ovat lopussa.»