Nyt olin vuorostani valmis. Vaikka olin juuri noussut, haukottelin kuitenkin. Seinän läpi, johon tavallisesti naputimme kolme kertaa, toisiamme kutsuaksemme, erotin sanomalehden kahinaa, mutta levottomuudessani epäilin myöskin, että Jeanne piteli kirjettä.
En rohjennut astua saliin, jossa ei ollut mitään epäjärjestystä, ei vettä, ei kangasta, ei mitään, mikä olisi kyynelten kaltaista, ei mitään, mikä olisi voinut ne salata, ikäänkuin imeä itseensä, ja jossa oli kirkkaampaa ja minun siis täytyi olla selväpiirteisempi.
Vihdoin kuitenkin päätin työntää ovea. Astuin askelen, sitten toisen.
Keskellä huonetta istui Jeanne eräässä niistä nojatuoleista, jotka tavallisesti ovat sijoitettuina seinustoille.
Aloin kävellä ympäri salia. Välistä pysähdyin puoliväliin ja käännyin vaistomaisesti pelosta, että päätäni pyörryttäisi. Sivuuttaessani hänet takaapäin näin tuolin selkämystän olevan päällystetyn kankaalla, jota en siihen asti ollut koskaan pannut merkille.
Että ennen huomaamaton pikkuseikka näin vakavalla hetkellä pisti silmääni, säikähdytti minua. Sitä ehkä seuraisi sarja toisia, kunnes ne olisivat kyllin lukuisat muuttaakseen elämäni.
Ainoa melu, jonka nyt erotin, johtui askeleistani, kovempana silloin, kun poljin lattiaan oikean jalkani, joka samoin kuin oikea käsivartenikin on tanakampi.
Lukiko Jeanne sanomalehteä, joka hänellä oli käsissään? Ajatteliko hän?
Odottiko hän tilaisuutta minua puhutellakseen?
Pysähdyin ikkunan luo. Kohottaessani päätäni, laskien asuntoamme vastassa olevan rakennuksen kerroksia, sittenkun olin muistanut, että asuimme kolmannessa, huomasin hiukan päivänpaistetta kultaamassa kattojen rinteitä ja palasen samaa yötaivasta, joka ei ollut lyhyen uneni aikana ehtinyt muuttua.
Viimein käännyin. Pianolle oli heitetty huivi, niin että yksi sen kulmista riippui lattiaan asti.