Äkkiä Jeanne nousi.
Tässä huoneessa, jossa tavallisesti liikuimme kolmeen suuntaan, seisoimme nyt hievahtamatta kasvot vastatusten.
»Armand!»
Vilkaisin häneen. Hän oli tyyni, mutta vältti silmiäni. Hän epäröi hetkisen, tuijottaen minuun, ja sanoi sitten:
»Parempi on, että eroamme.»
Se ei järkyttänyt minua. Sensijaan että tuo lause olisi masentanut minut, valoi se sieluuni syvällistä huojennusta. Mitään pahempaa ei minulle olisi voinut tapahtua, mutta kuitenkin pysyin samana. Mitään ei ollut muuttunut senjälkeen kun hän oli minulle puhunut. Niinkuin unessa pudottaessa alistuin kohtalooni, odottaen tärähdystä, jonka vielä tunsin olevan kaukana.
Usein olin kysynyt itseltäni, voisiko sielullista tuskaa kestää paremmin kuin ruumiillista. Minusta ei siltä näyttänyt siihen hetkeen asti, kun olin täysin tietoinen hädästäni.
»Niin, Armand, se on järkevämpää. Minä olen miettinyt pitkälti. Sinä olet lapsi. Minä olen sinua vanhempi. Sinulla on elämä edessäsi. Hyvinkin käsitän, ettet sinä voi rakastaa minunlaisiani naista.»
Jeanne oli uupunut. Hän puhui totellakseen käskyä, jonka oli itselleen antanut useita tunteja sitten. Hänen äänensä lempeys verhosi sanojen kovuuden.
»Sinun pitää täältä lähteä, Armand!»