Liikutus, jota tunsin, oli niin voimakas, että väkisinkin ajattelin sen lyhentävän elämääni muutamilla viikoilla. Minut oli jätetty omiin hoteisiini. Kukaan ei minua lohduttaisi. Jäisin yksikseni, niinkuin ennen.
Kädet ojennettuina lähestyin Jeannea. Hän näki minun tulevan eikä peräytynyt.
»Jeanne!»
»Mikä sinun on?»
En voinut lausua sanaakaan. Yksi ainoa kyynel, ikäänkuin kylmän pusertama, vierähti toisesta silmästäni. Korviani kuumotti. Ne eivät erottaneet mitään ääntä, vaikka näin Jeannen huulien liikkuvan. Sormeni vapisivat, varsinkin pikkusormi, koska se on heikoin.
Ovet olivat avoinna. Kamarimme ovi, jota oli käytetty enemmän kuin muita, olisi sulkeutunut pienimmästäkin ilmanvedosta. Ikkunaverhoja ei ollut vedetty ylös asti. Jeanne oli siinä pysähtynyt heti, kun hiukan valoa oli tunkeutunut saliin.
Hän seisoi suorana huoneen keskellä. Hän oli minua heikompi. Jos olisin tahtonut, ei hän olisi voinut minua ajaa pois, jollei olisi kutsunut naapureita avuksi. Hänen poskensa olivat valkoiset, hänen suunsa niin kalpea, että hänen sivelemänsä punainen maali sitä vain tahrasi eikä kaunistanut. Vaikka huonekalut olivat tavallisilla paikoillaan, näyttivät ne olevan kauempana toisistaan.
Olin ihan lähellä häntä. Astumalla vielä askelen olisin koskettanut hänen ruumistaan.
Hänen näkemisensä kylmän tyynenä ja liikkumattomana silloin, kun olisin voinut puristaa häntä itseäni vasten, järkytti minua.
Laskeuduin polvilleni hänen jalkojensa juureen. Katse ylöspäin kohotettuna rukoilin häntä. Koska hänen vasen kätensä oli lähempänä minua, tartuin siihen. Se oli tavallista lämpimämpi. Mutta sen lämpö ei minua enää tehnyt levottomaksi enempää kuin vieraan käsi, ei saanut minua tiedustelemaan ystävättäreni terveydentilaa.