Katsahdin häneen. Tuon edessäni seisovan naisen jättäisin ainiaaksi. Hänen ruumiinsa sai jo hahmon, joka sillä oli ollut ennenkuin se kuului minulle. Sen puutteellisuudet, joita olin usein ajatellut, hävisivät. Se näytti yhtä täydelliseltä kuin niiden naisten, jotka minulle ovat vieraita.
Lähdin liikkeelle takaperoa.
Vielä viimeisen kerran pysähdyin eteisessä. Hän oli seurannut minua katseellaan. Mikään huonekalu ei meitä erottanut. En ollut astunut portaita alas. Me olimme vielä samalla tasolla.
Ojensin käteni häntä kohti, oikean käteni, joka on toista pitempi. Hän teki päällänsä kieltävän eleen. Kaikki oli hänessä selväpiirteistä. Silmät ummessa olisin voinut häntä lähestyä ja suudella hänen huuliaan.
Kuten aamulla herättäessä, eivät edes uutimet liikahdelleet. Kuulin jo rytinää portailta. Muuan naapuri palasi asuntoonsa. Mies näytti miettiväiseltä. Hän oli tyyni.
Sitten en enää nähnyt enkä kuullut mitään. Mutta koska vielä kykenin puhumaan, mutisin:
»Hyvästi, Jeanne!»
KAHDESTOISTA LUKU
Päästyäni ulos käännyin oikealle, ilman aikojani, koska yksikseni jääneenä kävelin oikealle päin niinkuin metsässä.
Valkoisia pilvenhattaroita, niin pieniä, että niiden koko varjo mahtui liikkumaan kaduilla, ajelehti nyt taivaalla toisiaan koskettamatta.