Oli sunnuntai. En olisi sitä tiennyt, jolleivät hiljaiset talot, lasten uudet hatut, lierit ylös- tai alaspäin käännettyinä vastoin heidän makuaan ja katukäytävien vierustoilla orpoina lirisevät kirkkaat puroset olisi sitä minulle ilmoittaneet.
Oli aikaista. Kellot soivat kuitenkin kauan, kuten keskipäivällä, erehdyttäen hetkestä, yhtä juhlallisesti kuin tykki, kun se kumahtaa riemuitsemisen merkiksi.
Käännyin eräälle puistikkokadulle. Se vei aavistamattani sitä korttelia kohti, jossa olin asunut köyhänä ja yksinäisenä.
Talot kävivät tutunomaisiksi. Muuan porttiholvi muistutti minulle myrskyä. Tästä hetkestä asti yritin elvyttää kaikkia muistoja, jotka tämä puistikkokatu herätti, kävellen hitaasti, jotta ne johtuisivat mieleeni, ennenkuin ehtisin asianomaisten paikkojen ohi.
Tuon sokerileipomon edustalle olin uudenvuoden päivänä pysähtynyt lastenseimen vuoksi. Tuolla penkillä istuin eräänä iltana julkeasti, sääret sisäänpäin vedettyinä, nojatakseni selkälautaan. Tuon sanomalehtikioskin ympärillä olin kiertänyt, peläten joka kerta, että se olisi suljettu. Tuosta ikkunasta oli muuan nainen kevätiltana minua katsellut kasvinnuppujen keveiden höytyjen lennellessä ilmassa.
Sytytin savukkeen niin kömpelösti, että lieska nokesi sen puoliväliin asti. Minun ei ollut nälkä. Kuitenkin tunsin vatsassani onttoutta, jota vältin pahentamasta sylkeä nieleskelemällä.
Koska olin tuskin ollenkaan nukkunut, olivat käteni kuivat ja harmaat niinkuin matkan jälkeen ja kynteni verhotut valkoisilla nahkaheltoilla, joita en halua läheltä katsella.
Ajattelin Jeannea, yrittäen arvata, mitä hän tällä hetkellä puuhaili. Mielessäni välähti ajatus palata hänen luokseen, vieläkin rukoilla häntä pitämään minua luonaan. Kenties hän katui, että oli minut karkoittanut. Niinkuin kaikki muutkin, olen usein taipuvainen uskomaan ihmisten katuvan, että he ovat tuottaneet jollekulle kärsimystä.
Olisin halunnut häntä vaania oven taakse piiloutuneena, mutta ei soittokellon puolelle, jotten ketään häiritsisi, odottaa tuntikausia, päiväkausia, seurata häntä toisella katukäytävällä, tuoda portinvartijattaren perille toimitettavaksi merkittömiä kukkavihkoja, lahjoja ilman myymälän rihkamaa, jottei hän erehtyisi, postimerkillä varustettuja kirjeitä, jotta hän luulisi niiden saapuneen postissa ja kirjeenkantajan unohtaneen ne makuloida.
Olisin järjestänyt niin, että hän saisi nähdä minut kaukaa. Hän ei olisi sitten minua enää tuntevinaan. Kuukauden päästä hän heltyisi. Eräänä päivänä hän lähestyisi minua, antaisi minulle anteeksi ja pyytäisi minua palaamaan luokseen. Ja hän olisi pannut tavarani paikkoihin, jotka niillä oli ollut ennen lähtöäni, jotta minun mahdollisesti jättämäni jäljet olisivat samalla kohdalla.