Erään porvarillisen talon edustalle, jossa, kun kerran iltapäivällä Jeannen kanssa kävelin siitä ohi, olin väittänyt syntyneeni, pysähdyin hetkiseksi.
Kello, joka löi neljännestä vaille kaksitoista, muistutti minulle iltoja, jolloin me molemmat palasimme elokuvista. Koska minulla ei ollut mitään kannettavaa, koska olin puettuna niinkuin tavallisesti ja koska aamuisin lähdettyäni liikkeelle palasin vasta kello yhdeltä minua odottavaan aamiaispöytään, en vielä oikein tajunnut, mitä oli tapahtunut.
Ehkä siksi, että muuan nuori nainen katsahti minuun, tai ehkä liikkumattomuuteni takia, jota mikään ei häirinnyt, käsitin kadun vilinässä äkkiä täydellisesti, että kaikki oli lopussa, että nyt olin ilman keinoja ja varoja, yhtä yksinäisenä kuin vakavan taudin uhatessa.
Hengitykseni salpautui niinkuin unessa, kun kamppailen jonkun itseäni voimakkaamman miehen kanssa. Päätäni pyörrytti. Lähdin jälleen liikkeelle tietämättä, kävelinkö suoraan, ja mielessäni oli se vaikutelma, että jäljet takanani ilmaisivat kaikille käyntini epävarmuuden.
Ei käynyt tuuli. Pakkasta oli vähemmän. Ennen pitkää toinnuin taas. Laskin, etten ollut kahteenkymmeneenyhteen tuntiin mitään syönyt, etten ollut kahteenkymmeneenkuuteen tuntiin juonut kahvia.
Ajatus lähteä Margueriten tai Lucienin luo välähti aivoissani, mutta en tuntenut itselläni olevan rohkeutta vihoitteluun tai torumiseenkaan.
Toisinaan käännyin toivoen, että Jeanne olisi minua seurannut. Hyvin helppoahan oli kääntyä, ja minulle olisi tuottanut hyvin suuren riemun, jos olisin hänet nähnyt. Mutta en kertaakaan nähnyt häntä. Siitä huolimatta vältin liian vilkasliikkeisiä katuja, jottei hän eksyisi jäljiltäni.
Nyt olin keskellä sitä kaupunginosaa, jossa olin elänyt niin onnettomana.
Sinne en ollut palannut senjälkeen, kun olin tutustunut Jeanneen, jotta jälleennäkeminen myöhemmin tuottaisi minulle sitä suurempaa iloa. Ja myöskin siksi, että vaistomaisesti pelkäsin, mitä oli tapahtunut, ja että minulle tulisi ainakin ilo jälleen syventyä koskemattomiin muistoihin, kun taas kerran olisin yksinäni.
Sivuutin majapaikan, jossa olin asunut kolmannenkymmenennen ja neljännenkymmenennen numeron välillä merkityssä huoneessa, ravintolan, jossa oli ollut tapani juoda kahvini metallikorvaisesta kupista, kun sen entinen korva oli särkynyt, kansansaunan, jossa täytyi odottaa ristitangonkin ohi astuttuaan, elokuvateatterin, jossa meitä oli vain kolme viimeisinä nousemassa, pieneltä torilta kohoavan muistopatsaan, jonka vihkimistä sen nähdessäni aina ajattelin, koska olin siinä ollut saapuvilla, ja postikonttorin, jonka ovi ketään hämmästyttämättä ritisee ja jossa voi pyytää postimerkkejä kaikilta luukuilta.