Mikään ei ollut vanhentunut. Aitaus verhosi ränstynyttä rakennusta, jota revittiin. Poissaollessani oli muuan kauppias pannut myymälänsä uuteen kuntoon, muuan katu oli laskettu sepelikivillä, eräs kahvila oli laajennettu.
Elämä oli jatkunut. Täällä tunsin kaikissa kärsivällisen pyrkimyksen lisätä sen hauskuutta, mutta kun juuri nyt piti jälleen aloittaa elämäni entiseen tapaan ja muista myöhästyneenä, painui mieleni suureen alakuloisuuteen.
Astuin ravintolaan ja kuten aina, kuten koulussa opettajan vieressä, kuten rykmentissä korpraalin vieressä, haluten tuntea arvovaltaa lähelläni, istahdin lähelle kassaa. Riisuin päällystakkini, heiluttelin sitä ennenkuin laskin sen tuolille, jottei se rypistyisi. Söin aamiaista ääneti ilman ruokahalua ja niin nopeasti, että lähtiessäni näin vielä istumassa henkilöitä, jotka olivat aloittaneet ennen minua.
Kadut olivat autiot. Niitä hivelevä auringonvalo vaaleni katoamatta. Kuu, niin lähellä aurinkoa kuin se suinkin voi olla, oli läpikuultava ja niin heikon sinervä, ettei sitä voinut etsimättä havaita.
Edessäni kohosi suora katu.
Mielelläni olen korkealla jonkin laajan tilan edessä. Minulla on toisinaan tarvis nähdä niin kauas kuin silmäni kantavat, nähdä niin pitkälle kuin hengittämäni ilma ulottuu. Silloin tuskani lievenee. Se sekaantuu vähitellen kaikkien niiden tuskaan, jotka minua ympäröivät. En ole enää yksinäni kärsimässä. Se ajatus, että jossakin noista silmänkantamattomiin ulottuvista taloista ehkä asuu joku kaltaiseni ihminen, lohduttaa minua. Maailma näyttää minusta silloin vähemmän etäiseltä, sen ilot ja surut syvemmiltä ja yhtenäisemmiltä.
Astuin kohoavalle kadulle. Siellä leikki lapsia pallosilla, pienemmät yläpuolella ja isommat alhaalla, jotta heidän voittomahdollisuutensa olisivat yhtä suuret.