LIINA. Minä en ymmärrä sinua Antti! Selitä puheesi.
ANTTI. Kyllä ystäväni, jos käyt tänne viereeni istumaan. (Istuvat penkille). — Kun isäsi tuonna iltana, kolme vuotta sitten, ajoi minut pois täältä sinun luotasi, läksin merille. — Päätin ijäksi jättää isänmaani, vaan sittemmin, kun hirveä ikävä alkoi mieltäni kaivaa ja sinun kuvasi ei hetkeksikään mielestäni haihtunut, päätin ruveta kokoamaan rahaa, rahaa, jonka tiesin avaavan minulle tien sinun luoksesi. Mikä mielettömyys! Kun olin kaksi vuotta ahkerasti työskennellyt ja säästänyt, sen vasta siksi huomasin. Kun tarkastelin nimittäin säästöjäni, huomasin ne varsin vähäisiksi. Mieleni masentui. Vaikka puolen ikääni tekisin yötä päivää työtä, en sittenkään saisi kokoon niitä tuhansia, joita isäsi vävypojaltaan vaatii. — Ajattelin: kun kohtalo kerran on noin kovakourainen, niin miksi sitä vastustan? Murskaksi siis kaikki tuulen tupani! Minä koetan nauttia toisten merimiesten tavalla. Olimme New-Yorkin satamassa, kun nämät ilkeät tuumat mielessäni kehittyivät. Astuin maalle muutamain matruusien kanssa ja aijoin seurata heitä johonkin juomapaikkaan, mutta silloin, kiitos Luojan, tapasin setäsi, tuon kunnon Eerikki setäsi, joka on minun kummini.
LIINA. Tapasit setäni? Kerro miten hän jaksaa.
ANTTI. Sen saat kohta kuulla häneltä itseltään; sen vain sanon, että hän herätti minussa taas elämisen halua ja kohtaloon luottamusta.
LIINA. Tuleeko setä tänne?
ANTTI. Hän on myynyt avarat maatilansa Amerikassa ja asettuu taas
Suomeen. Me matkustimme yhdessä.
LIINA. Mutta miten hän sai sinun luopumaan noista ilkeistä tuumistasi?
ANTTI. Hän lupasi ruveta puhemiehekseni täällä.
LIINA. Se ei paljo auta.
ANTTI. Mutta hän lupasi sinulle häälahjaksi 25,000 markkaa.