"Länteen lähti mun kultani,
Meni kauvas pois.
Ken nyt kuulevi ääneni?
Tuulonen jos tois
Koti-rantahan rakkaani,
Suloisen ystäväni,
Suuri surun huojennus
Se oisi rinnalleni".
ANNA-MAIJA (Tulee vasemmalta, seisahtuu ovella, puhuu itsekseen). Aina yhtä surullinen on Liina. Tuo Antti on hänellä vielä mielessä! Mikä uppiniskaisuus! Muistella nyt ijän kaiken moista renkinahjusta, vaikka isäkin on sen pois ajanut. Jos olisin Liinan siassa, en olisikaan noin itsepäinen. Ja merenpohjassa se lieneekin jo koko kapine. Ei, mutta nyt asiaan. (Yskähtää hiljaan).
LIINA (on pannut kädet silmillensä, istuu ajatuksiinsa vaipuneena eikä kuule vieraan tuloa).
ANNA-MAIJA. Eipäs näet kuule ollenkaan, niin on ajatuksissansa. Aholan Aatami lupasi minulle tynnyrin ohria ja lampaan puolikkaan joulupaistiksi, jos saisin Liinan hänelle hieman lempeämmäksi. — Illalla hän aikoo sitten tulla kosimaan, oikein puhemiehen kanssa, jos saan vähän niinkuin lupia, hi, hii.
LIINA (hyräilee surullisena eikä kuule).
ANNA-MAIJA. Voi kuinka surullista nuottia tuo nyt hyräileekin. Niin, niin Aholan-Aatamille ovat tytöt vähän yrmeänlaisia, kun hän on tuommoinen tyhmänsekainen, mutta rahaa sillä on ja se, se paras lienee. Mutta Anna-Maija oleppas nyt sukkela! Hieman vahvistusta ensin! (Kaivaa nuuskarasian poveltaan ja nuuskaa). Tsiu! Tsiu!
LIINA. (Säpsähtää ja kääntyy). Ka, Anna-Maija!
ANNA-MAIJA. Hyvää päivää Liina!
LIINA. Hyvää päivää! Istukaa!
ANNA-MAIJA. Kiitos, kiitos! (Istuu). No kapioitakos se Liina nyt ompelee?