LIINA. Kelleppä minä semmoisia ompelisin?
ANNA-MAIJA. (Nuuskaa). Itsellesi tietysti, itsellesi.
LIINA. Mitä se Anna-Maija joutavia löpisee! Ensinhän sen sulhasenkin täytyy hankkia ja sitte vasta kapiot.
ANNA-MAIJA. Sulhasen noin sievä tyttö kyllä saa, milloin vain halua, saa vaikka viisi joka sormelle!
LIINA. Kylläpä se Anna-Maija nyt on antelias.
ANNA-MAIJA. Olen kyllä sinun moisillesi tytöille. (Nuuskaa ja tarjoaa
Liinalle).
LIINA. Kiitos! Minä en nuuskaa.
ANNA-MAIJA. (Sivulle). Oho, miten hieno! (Liinalle). — Mutta tuo Aholan nuori isäntä on vasta höyli mies ja rikas, ihan äärettömän rikas. Tsiu! Voi miten armottoman suuria sikojakin sillä on, ja lampaita on navetta täynnä. Kävin tänä aamuna siellä, ja kovin oli isäntä höyli. Näytteli talonsa yltä ja päältä ja veipä vielä kamariinkin ja (söpöttää) tarjosi minulle lasillisen oikeata selvää kumina viinaa. (Huutaa). Niin, niin, kyllä siellä on komeaa! Kelpaa sinne kyllä emännänkin tulla.
LIINA. Aha, Anna-Maija kävi kai talon katsojaisilla, mihin paikkaan rukin asettaisi.
ANNA-MAIJA. Älähän leikkiä laskettele.