ANTTI. Poisko! Ehei! Vastahan juuri taas olen tavannut sinut sydänkäpyni, niin nytkö sinut jättäisin? Ei! kaukana valtamerellä myrskyjen ulvotessa, ja aaltojen pauhatessa, olen uneksinut tästä hetkestä. Kun vieraiden maiden ihanat näköalat eteeni aukesivat ja mitä viehättävintä nautintoa tarjosivat, en voinut niistä iloita, sillä sydämmeni oli kaukana Pohjolassa, luona ihanan impeni, luona sydämmeni valitun. Niin Liina! Kiusauksen hetkinä olet ollut pelastava enkelini.
LIINA (itkee yhä).
ANTTI. Oi Liina! Miksi itket? Miksi vetäydyt pois? Etkö rakastakaan enää minua? Oi minä aavistan: poissa ollessani on joku toinen voittanut rakkautesi! Niinkö?
ANNA-MAIJA. (Kurkistaa avoimesta ovesta). Se on sulle parahaksi! Hi, hi, hii!
ANTTI. (Menee Liinan luo ja kysyy kiivaasti). Liina! Sano! Onko se tosi! Etkö rakasta enää minua? Onko joku toinen voittanut sydämmesi?
LIINA. Antti, sinua rakastan ja yksin sinua! Kellekään muulle en koskaan mene, mutta isäni siunauksetta en tahdo mennä naimisiin.
ANTTI (iloisesti). Sekö siis vain onkin esteenä! Isäsi siunaa liittoamme, usko se!
LIINA. Siunaa! Ei Antti. Tiedäthän, ett'ei isäni koskaan huoli köyhästä vävystä.
ANTTI. Mutta jos — — — (askelia kuuluu).
LIINA. Isä tulee! Piiloudu pian! Pian, pian, pian!