Roomassa oli hänen isäntänsä keisari Neron suosikki ja kirjuri Epafroditus, vapautettu orja, muutamien tietämän mukaan myös keisarin kaartin päällikkö sekä luultavasti sama mies, jota jonkun kerran mainitaan Epikteetoksen Tutkielmissa ja nimitetään myös tieteilijäksi (*grammaticus*) ja sanotaan juutalaisten historioitsijan Josefuksen (s. 39 j. Kr.) ystäväksi.
Vaikka silloinen aika Roomassa oli keisarien mielivallan ja julmuuden aikaa, on kuitenkin otettava huomioon, että orjat roomalaisilla eivät olleet kaikki samanlaisessa asemassa eikä niiden orjuuden tila aina ollut vain sortoa ja ahdistusta, kuten me orjuudella tavallisesti tarkoitamme. Niinpä esim. orjiksi joutuneet sotavangit katsottiin kyllä onnettomaksi ihmisluokaksi, mutta ei suinkaan alempirotuiseksi. Samoin saattoivat monet muut seikat vaikuttaa, että ansiokkaatkin ihmiset orjuutettiin, esim. filosofi Ksenokrates, Platonin mainehikas oppilas, myytiin orjaksi, kun oli jättänyt veronsa maksamatta. Maanviljelyksen, kaupan ja teollisuuden alalla oli enimmän orjia, mutta näiden alojen ulkopuolellakin toimivia henkilöitä oli orjien kaltaisessa asemassa, vastaten meidän ajan apulaisia, palvelijoita, tehtaalaisia j. n. e.; useastikin he saivat taloudellisen tilaisuuden ostaa itsensä vapaiksi isänniltänsä tai nämä heidät omin ehdoin vapauttivat. Jos orjaksi joutunut oli oppia ja sivistystä saanut, käytettiin häntä lasten kasvattajana, kirjastonhoitajana, "konttoristina", y. m. perheen toimissa. Eikä hänen tilansa ja asemansa ollut alempi tai huonompi kuin vastaavissa toimissa meidän aikanamme. Yleisesti luettiin orjat kuuluviksi talouteen (*familia*).
Arvattavasti tämän viimeksisanotun asianlaidan tähden — oppineisuutensa johdosta — vapautui myös Epikteetos orjan tilasta ja näyttää eläneen vapaana kansalaisena Roomassa sekä viettäneen viisaan hillittyä ja kärsimyksissä koeteltua elämää. Hän oli lapsuudessa loukannut jalkansa tai toisten mukaan ensimmäisen isäntänsä kurituksesta jäänyt raajarikoksi, niin että hän senjohdosta ontui koko elämän-ikänsä. Hän asui pienessä, vaillinaisesti kalustetussa kamarissa, suuressa köyhyydessä, niinkuin näkyy muutamista hänen kreikaksi sepittämistänsä säkeistä, joissa ilmenee hänen surkea tilansa, alhainen asemansa, mutta nöyrä ja vapaa mielensä ja alttiutensa jumaluuden järjestystä noudattamaan. Silloinen kova ja paha aika, hirmuvallan tyrannius, oli omansa vaikuttamaan Epikteetoksen kaltaisissa luonteissa harrastusta ja pyrkimystä ihmishengen hyvien puolien huomioittamiseen ja herättämiseen. Tähän etenkin soveltui n. s. stoalainen tietoviisaus, ja sen merkittävimpiä edustajia on Epikteetos.
Epikteetos on nuoruudessaan tietenkin kuullut kertomuksia keisari Tiberiuksesta (v. 14—37), hänen julmuuksistaan ja mässäilystänsä, joskin myös siitä halveksimisesta, jota Tiberiuksessa herätti kansalaistensa matalamielisyys. Varmaankin hän on tuntenut kehnon kerskujan Kaligulan ja ollut tietoinen heikon Klaudius-keisarin (41—54) aikuisesta siveettömyydestä. Mieskohtaisesti on hän kuullut ja nähnyt ihmispeto Neron (54—68) murharaivon hirmuja ja taiteilija-hurjuuksia, Galban, Othon ja Vitelliuksen villiyttä, juutalaisten teurastajan Vespasianuksen (69—79) sekä vihdoin hirmuhallitsija Domitianuksen (81—96), joka vainosi veljeänsä lempeätä Titus-keisaria (79—81) ja v. 94 karkoitti kaikki filosofit Roomasta. Siinä vainossa arvattavasti Epikteetoskin häädettiin. Sen jälkeen hän asettui asumaan Nikopoliin kaupunkiin Epeirossa.
On arvattava, että Epikteetoksella kaikesta huolimatta on ollut Roomassa tilaisuutta syventää filosofista sivistystänsä, yrittäessään jakaa oppiansa epäilemättä monille opinhaluisille. Roomasta karkoitettuna hän Nikopoliissa sai vapaasti vaikuttaa, ja hänellä oli innostunut kuulijakunta; hän toimi siellä toisen vuosisadan alkupuoleen asti. Sittemmin hän palasi Roomaan ja sai nähdä keisarillista rikollisuutta seuranneen paremman ajan Nervan, Trajanuksen (98—117), keisariajan loistokauden, sekä uljaan Hadrianuksen (117—138), jonka mainitaan seurustelleenkin Epikteetoksen kanssa ja nauttineen hänen filosofista opetustansa.
* * * * *
Epikteetos samoinkuin Sokrates ynnä useat vanhan ajan ajattelijat ei itse ole jättänyt jälkeensä kirjoituksia. Hänen opetuksensa oli, niinkuin Sokrateenkin, keskusteluja ja väittelyjä erinkaltaisista asioista, aineista ja olosuhteista, tähdäten aina ihmisen henkisen puolen kohottamiseen, enimmiten sovitettuna kuulijain ja keskustelijain suhtautumisen mukaan.
Epikteetoksen opettaja oli ollut filosofi MUSONIUS RUFUS, mutta kun Epikteetos oppinsa ytimessä samoinkuin sen muodollisessa puolessa seurasi Sokratesta, on tämän "ihmisistä viisaimman" miehen merkityksestä tässä yhteydessä lyhyesti mainittava. Sokrates oli kuvanveistäjän poika Atheenasta (s. 470 e. Kr.) ja harjoitti itsekin, jopa menestyksellisesti, tätä Kreikassa suurimmasti kunnioitettua ammattia. Kolmenkymmenen vuotiaana hän ryhtyi filosofisiin harrastuksiin, mutta varsin uudella ja toisella tavalla kuin aikaisemmat opettajat. Kulkien ympäri eri tahoilla hän viritti keskusteluja ihmisten kanssa, vetosi heidän luontaisiin taipumuksiinsa ja olosuhteisiinsa, totuudenrakkauteen, rikkaudesta piittaamattomuuteen, taikauskon kammoamiseen, tyrannivallan vihaan, isänmaan ja ihmisyyden lakien kunnioittamiseen; hän vaati kieltäymistä elämän oloissa, rohkeutta ja avomielisyyttä vapaasti ja julkisesti puhumaan ja opettamaan sitä, mitä sisäinen ääni ihmisessä ilmoitti olevan oikein, varsinkin nuorisolle näitä oppejansa esittäen.
Kaiken tämän ohessa esiytyi Sokrates isänmaansa laeille uskollisena kansalaisena, koko yhteiskunnan hyväksi vaikuttavana virkamiehenä ja urhoollisena soturina hänen aikanansa isänmaalle vaarallisissa sodissa. Mutta kun Sokrates aina painosti, että hänen tutkimustensa ja opetuksensa päämääränä oli ainoastaan totuus, ja kun hän tätä kaikille esittäessänsä ilmeisesti kohosi muita ylemmäksi, herätti se aikakauden viisastelijoissa — sofisteissa — sekä yhteiskunnan ymmärtämättömissä johtomiehissä siinä määrin kateutta, väärinymmärrystä ja vihaa, että hänet tuomittiin nuorison viettelemisestä ja väärän uskonnon opettamisesta tyhjentämään myrkkymalja (v. 390 e. Kr.).
Tällaista esikuvaa noudatti Epikteetos, ja tässä juuri on hänen opetustensa ansion salaisuus. Alituinen vetoaminen ihmisluontoon ja ihmisen velvollisuuksiin, stoalainen vastenmielisyys koreilevaan esitystapaan, miehevä yksinkertaisuus, syvällinen hyvän ja oikean harrastus ne ovat tunnusomaisia Epikteetokselle ja tietenkin kuultuina ovat vielä tehokkaammin pystyneet kuulijoihin vaikuttamaan, kun hän näistä laajakantoisista periaatteista johtaa käytännöllis-siveelliset opetuksensa, sovittaen niitä kaikkiin elämän olokohtiin verrattoman havaannollisesti, vakavasti ja sattuvasti. Kaikkea tätä sopii päättää siitä, mitä häneltä on jälkimaailmalle säilynyt. Itse kirjoittamiansa ei hän ole, niinkuin jo on sanottu, jättänyt, vaan mitä häneltä on kirjallista perua tallella, se on hänen oppilaansa ARRIANOKSEN kokoamia muistiinpanoja.[1] Näitä on *Tutkielmia* (*Diatribai*), alkuansa 8 kirjaa, joista vain 4 ensimmäistä on säilynyt; *Ojennusnuora* (*Enkheiridion*), lyhyt käsikirja Epikteetoksen pääopetuksista ja aatteista, johon SIMPLICIUS-niminen kirjoittaja 6. vuosisadalla j. Kr. on lisännyt varsin laajat selitykset, samoin kreikankielellä; *Katkelmia*, kirja lyhyitä mietelmiä, jotka STOBAIOS-niminen kirjoittaja 5. vuosisadalta j. Kr. on koonnut ja tallentanut.[2] Näiden lisäksi mainitaan Epikteetoksen *Keskusteluja*, 12 kirjaa sisältänyt teos, joka on kokonansa hukkaan joutunut.