[1] Flavius Aulus Arrianos, Bitynian Nikomediasta Vähässä-Aasiassa (n. 95—180), Kappadokian maaherra (n. 131—137), eli lopun ikäänsä Atheenassa, on itsekin kirjoittanut kreikankielellä historiallisia, maantiedollisia ja filosofisia teoksia, joita paljon luettiin; niistä on tunnetuin hänen Anabasis-kirjansa Aleksanteri Suuren retkistä.
[2] Johannes Stobaios, Makedonian Stobista, kirjoitteli pojallensa Septimiukselle otteita n. 500 kreikkalaisesta kirjailijasta ja on sillä perusteella varsin tärkeä muinaisen kirjallisuuden tuntemiselle.
Epikteetoksen filosofia on pääasiassa siveysoppia, stoalaisen koulukunnan hengessä, kaikkialla ohjaten hyveeseen ja tehostaen itsensä hillitsemisen tärkeyttä sekä tyytymistä siihen, mikä meillä on vallassamme. Tämä näkökohta — mikä on meidän vallassamme ja mikä ei ole meidän vallassamme — on myös *Ojennusnuorassa* määräävä ja perustavaa laatua, s. o. asiat, jotka itse pystymme itsellemme hankkimaan, ja asiat, jotka ovat vieraista voimista riippuvaisia. Hänen siveysoppinsa vaatii yleisinhimillisiä oikeuksia kaikille eikä vain erinäisen kansan tai syntyperän rajoissa eläville tai erityisille kansanluokille tai ryhmille. Hän yhdistää opin velvollisuuksista kiinteästi oppiin kaikkiviisaasta ja hyvästä jumalasta, jonka sukua on ihmissielu. Tässä yhteydessä on merkille pantava, että tämä pakanuuden ajan opettaja puhuessaan jumaluudesta käyttää jumala-käsitettänsä melkein useammin yksiköllisenä kuin monikollisena sanana. Joskin stoalainen filosofia yleensäkin sisältää ikäänkuin kehitetyn yhteenvedon siitä, mitä muinaisuudessa sitä ennen on ajateltu luonnosta ja jumaluudesta, ihmisestä ja hänen velvollisuuksistansa, ja semmoisena ollut juurikuin tienvalmistajana kristinopin leviämiselle kreikkalaisessa ja roomalaisessa maailmassa, on se erityisesti Epikteetoksen kautta vaikuttanut ja vieläkin vaikuttaa siveellisen vakavuuden hyväksi.
Jo monet muinaisajan suurhenkiset miehet pitivät Epikteetosta opettajanansa, esim. keisari Markus Aurelius (161—180), yksi stoalaisen filosofian merkkimiehiä, joka itsekin kirjoitti samansuuntaisia *Itsetarkasteluja*. Keisari ilmoitti ihastustansa siitä, että hänen opettajansa Junius Rusticus ohjasi häntä Epikteetokseen, ja m. m. hänen arvostelunsa kristityistä onkin oleellisesti samanlainen kuin Epikteetoksen, vaikka kyllä paljon karheampi; kuitenkin sielun kuolemattomuudesta puhuu M. Aurelius, samoinkuin latinalais-stoalainen filosofi Titus Annaeus Seneca (4 e. Kr. — 65 j. Kr.), toisemmin kuin Epikteetos, jolle se näkökanta on vieras.
*Ojennusnuoran* tarkoituksena on Simpliciuksen selityksen mukaan "ohjata ihmismieltä siihen vapauteen, johon maailman rakentaja ja isä sen on hankkinut". Kirjan kreikankielinen nimi merkitsee "kädenomaa", jonka tuli olla ikäänkuin miekka kädessä aina valmiina ohjaamaan tuohon tarkoitukseen. Suurella taitavuudella, terävyydellä ja harrastuksella koskettelee tekijä varsin monipuolisesti hengen ja ruumiin suhteitten eri aloja, vertauksilla ja kuvauksilla osoittaa ja ylistää kaiken oikean, hyvän ja jalon arvoa, teroittaa totuuden, rehellisyyden ja ihmisrakkauden omistamista ihanteelliseksi tarkoitusperäksi, loukkausten ja huomattavaisuuden puutteen vähäpätöisenä pitämistä, sisällisen ihmisen arvon merkitystä korostaen. Kirja on rikas ajatuksista, johdonmukainen ja yhtenäinen, vaikkakin jaettuna eri lukuihin. Ojennukset ja ohjaukset, neuvot ja vertaukset ovat kauttaaltaan opettavaisia ja mieltä kiinnittäviä; opetukset tähtäävät ihmiselämän parantamiseen ja järjestä osallisen hengen herättämiseen säilyttämään arvonsa ja käyttämään luontaisia voimiansa. Esitys on lyhyttä ja miellyttävää, kieli voimallista ja vaikuttavaa.
Useat E:n ajatusten yhtymäkohdat kristinopin kanssa ovat jo entisinä aikoina vetäneet huomiota puoleensa tutkijain ja kirkonmiesten taholta, esim. kirkkoisä Augustinuksen (353—430) ja Klemens Aleksandrialaisen († 220). On myös niitä, tieteilijöitäkin, jotka sillä perustuksella koettavat osoittaa Epikteetoksen tunteneen Uuden Testamentin kirjoituksia ja sen jälkeen soveltaneen ja esittäneen omat opetuksensa. Että Epikteetos on tietänyt kristityistä, näkyy hänen Tutkielmiensa IV. 7. 6. kohdasta, jossa hän kuolemaa pelkäämättömillä galilealaisilla ilmeisesti tarkoittaa kristityitä, mainiten heitä tuolla sen ajan nimityksellä.
Merkitsen tähän erinäisiä Ojennusnuoran ja Uuden Testamentin vastaavia kohtia, joissa on havaittavissa ajatusten yhdenkaltaisuutta, siinä sivussa huomauttaen, että on yli 200 tärkeämerkityksellistä sanaa yhteisiä koko Epikteetoksessa ja Uudessa Testamentissa. Nämä kohdat ovat seuraavat:
Ojennusnuora 13 — Matt. 6:21; O. 15 — Luuk. 22:29; O. 18 — Room. 8:28; O. 22 — Luuk. 9:62, 14:28; O. 25:1 — Room. 12:15; O. 29 — Luuk. 14:28; O. 30 — 1 Piet. 2:18; O. 31:1 — Jaak. 1:17; O. 33:1, 16 — Ef. 5:3, Koi. 3:8, 1 Tim. 5:13, Jaak. 3:1; O. 33:2 — Matt. 7:1; O. 33:5 — Matt. 5:34; O. 33:6 — II Kor. 6:14; O. 33: 7 — 1 Tim. 6: 8, Luuk. 3:14; O. 33:8 — 1 Tess. 4:3, Jaak. 3:17; O. 35 — Matt. 5:10, 1 Piet. 4:4; O. 40 — 1 Piet. 3:3; O. 42 — 1 Piet. 3:9; O. 43 — Matt. 18:21; O. 46 — Matt. 7:6; O. 48:3 — Hebr. 12:1; O. 51 — Hebr. 3:13; O. 53 — Matt. 6:10.
Nämä parikymmentä kohtaa on, niinkuin sanottu, otettu Ojennusnuorasta, ja lukijan sopii niitä itse verrata Uuden Testamentin tässä merkittyihin kohtiin. Uusin Uuden Testamentin tutkimus ottaa selityksissään huomioon sukulaisajatuksia myös profaanikirjallisuudesta, varsinkin juuri myöhemmän stoalaisuuden. Tällöin todetaan Epikteetoksessa olevan, paitsi mainittuja Ojennusnuoran kohtia, ainakin parisataa ajatusten yhdenlaatuiskohtaa, yhtäläisyyttä ja yhtäpitäväisyyttä erinäisten Uuden Testamentin kohtien kanssa. Useat niistä eivät ensi silmäyksellä tosin ole niinkään yhtäläisiä, mutta tarkemmin tutkiessa täytyy kuitenkin huomata ajatusten yhtäläisyyttä näkökannan ytimessä yhtä paljon, toisinaan enemmänkin, kuin pelkästään sanallisessa yhtäläisyydessä, mikä useinkin on vain satunnaista tai pintapuolista laatua ja jolla ei ole tekemistä henkisen sukulaisuuden kanssa.
Kristinoppi osoittaa uskonnon ja siveyden elävästi yhteen kuuluviksi; Epikteetoksen — niinkuin yleensä stoan — siveysoppi lepää myös uskonnollisilla edeltämyksillä: se edellyttää uskon jumaluuden olemukseen, joka on oleeltansa pelkkää järkeä, on siveellisesti täydellinen ja jonka sukua on järjellä varustettu ihminen. Kristinoppi tunnustaa ja tuntee vain yhden Jumalan ja kaikille ihmisille yhden totuuden ja yhden pelastusmahdollisuuden, Epikteetos on tässä suhteessa yhtä "suvaitsematon": hänen on mahdoton ymmärtää ja hänestä on täydellisesti henkistä kehnoutta ja häpeämätöntä paatumusta, että kukaan millään oikeutuksella saattaa epäillä tai kieltää jumalan olemusta ja maailmaa järjellisen mielen tuloksena. Taitavasti todistaa hän, että tulee voittaa maailma, jos tahtoo henkensä puhtaana pitää, tulee sisällisesti siitä irtautua, sillä ei käy yhdistäminen halua maallisiin tavaroihin ja halua todelliseen onneen, ei maailmanrakkautta ja jumalanrakkautta.