Epikteetos teroittaa jumaluuden pyhyyttä, puhtautta ja hyvyyttä, mutta katsoo ihmissielun pystyvän saavuttamaan jumalallisen puhtauden, niin että ihminen tulee jumalankaltaiseksi. Yhteys, luottamus ja rakkaus Jumalaan on stoalaisessa opissa vain ajatuksia ja päätelmiä eikä sitä sydämmellistä tuntemusta, mikä kristityllä on persoonalliseen Jumalaansa, eikä niin ollen ole stoalaisella jumalanpelkoa eikä Jumalan vihan tuntoa eikä sitä peloittavaa vakavuutta, jolla kristinoppi lopullisesti eroittaa iankaikkisesti onnelliset ja iankaikkisesti onnettomat.

Epikteetos on, niinkuin jo on osoitettu, stoalaisen filosofisen koulukunnan edustavimpia miehiä. Stoalaisuuden alottaja on filosofi ZENO (350—264 e. Kr.) kotoisin Kition kaupungista Kypros-saarelta. Hän oli alkuaan liikemies, mutta antautui sittemmin kokonaan henkisiin harrastuksiin. Hän kuunteli Atheenassa eri suuntien filosofeja, joista hänen oppi-isistään mainittavimmat olivat Krates ja Ksenokrates. V. 308 hän perusti Atheenassa oman filosofisen koulukunnan, jota nimitetään stoalaiseksi sen, taidemaalauksilla koristetun, pylväsrakennuksen, *stoa*, mukaan, missä hän luennoi ja opetti. Siinä stoapylväikössä oli surmattu suuri joukko Atheenan kansalaisia 30 tyrannin hallitusajalla, jotka hirmuvaltiaat sitten Sokrateen rohkean toimenpiteen johdosta kukistettiin. Zeno valitsi sen paikan oppilaittensa yhtymäkohdaksi niin tavoin puhdistaaksensa ja poistaaksensa siihen kiintyneen surkean muiston.

Zeno nautti suurta arvoa atheenalaisten kesken, ja erikoisesti häntä kunnioitti Makedonian kuningas Antigonos Gonatas hänen viisautensa vuoksi. Zenosta ovat lähtöisin stoalaisopin perusteet ja yleensä ydinkohdat semmoisinaan. Edellisessä on niitä jo muutamin kohdin kosketeltu. Seuraavassa vielä vähän lähemmin esitetään stoalaista järjestelmää, sen merkitystä ja arviointia.

* * * * *

Zenon opin pohja oli käytännöllinen siveysoppi ja sen vaatimusten toteuttamista elämässä hän samoinkuin hänen jälkeisensä stoalaiset teroittivat. Stoan ylin periaate on saattaa elämä sopusointuun luonnon kanssa ja niin muodostaa se järjelliseksi. Ihmisluonto on riippuvainen kaikkeuden luonnosta ja edellytyksenä on ymmärtää, että maailmankaikkeus on riippuvainen järjellisestä järjestyksestä, jonka alaiseksi meidän tulee alistaa myös oma tahtomme. Kaikki riippuu mielialasta, ja toiminta eli teko semmoisenansa on yhdentekevä, joten esim. rikokset ovat seurauksia siitä, että tekee vääriä päätelmiä hyödyllisestä ja vahingollisesta. Tämän tähden on ihmisen velvollisuus kehittyä ymmärtämään mikä on hyödyllistä, mikä vahingollista, mutta stoalaisuudessa tämän arvostelu tapahtuu etupäässä ajallisuuden kannalta, jolloin päähyveiksi esitetään: oikeus, maltti, urhous, nämä kaikki ollen järjen ilmenemismuotoja; kenessä nämä avut yhtyneinä ovat täydelliset, hän on likellä jumaluutta. Näin stoalainen askartelee järjen perusteilla, tyytyen ajallisuuteen, josta seuraa itseensätyytyväisyys, mielinmääräinen menettely itseänsä kohtaan, vaikkapa itsemurhakin.

Mutta tämän ohessa on ihmisen henkisestä puolesta huolehtiminen stoan tärkeitä ydinkohtia; stoa on luonut siveysopin, jonka vertaista ei ole missään muissa filosofisissa järjestelmissä ja jonka ainoastaan kristinoppi voittaa. Pelkästään filosofisesti katsottuna on Platonin (427—347) tietopuolinen tutkimus ja Aristoteleen (384—322) järjestelmä paljon korkeammalla; mutta stoalaiset ovat ymmärtäneet Sokrateen, Platonin ja Aristoteleen ajatelmista rakentaa yhtenäisen järjestelmän, joka lajissansa on omaperäinen ja maailmalle esiytyy uutena ja itsetyisenä; se on viimeinen, suuri itsenäinen muodostelma vanhan ajan filosofiaa. Kun kristinoppi esittää korkeinta, mitä voi olla olemassa, esittää vapauden, niin stoakin esittää tätä korkeinta, vaikka omalla tavallansa, teroittaen itsemääräämistä ja muista riippumattomuutta. Ja tässä on stoalaisen koulukunnan historiallinen merkitys.

Se oli oikeastaan kolminainen. Ensiksikin on stoa henkisesti hallinnut muinaisajan maailmaa ainakin neljäsataa vuotta, valtiollisten ja uskonnollisten levottomuuksien aikana Kreikan ja Rooman sivistyneitten uskontona ylläpitänyt heissä siveellistä ryhtiä. Toiseksi on stoalaisuus juuri sen kautta tasoittanut tietä kristinopille niinhyvin sivistyneissä kuin rahvaassa. Kolmanneksi on se ainakin jo toisella vuosisadalla sulanut kristinoppiin, antanut tälle lausuntamuotoja ja ollut siinä tärkeänä käytinaineena kristillisen siveysopin kehittämisessä.

Uskontona on kristinoppi luonnollisesti voittanut stoan, sillä stoa ei tietenkään voinut kilpailla kristinopin kanssa, vaikkapa stoakin suuresti harrasti ihmisten yhteistuntoa ja esitti ihmisten yleistä veljeyttä yhden jumalallisen isän lapsina. Siitä huolimatta ei stoan vaikutus aikanansa ole ollut turha, etupäässä tietystikin sivistyneistöön, jonka erikoisoloihin sen oppimuodot olivat historiallisesti kiintyneet. Stoalaisuuden ansioksi lasketaankin kreikkalaisten kansallisten yksityisharrastuksien rajojen laventaminen kosmopoliittiseksi, yleisinhimilliseksi, ja niin ihmissuvun sisäisen yhteyden todistajaksi ja sen kautta tärkeäksi tekijäksi yhteiskunnallisen elämän muodostamisessa, siitä huolimatta, että stoa yksinäisyyttäkin ylistää ja näyttää kuinka viisas voi yksinäisyyttäänkin hyväksensä käyttää. Myös on stoalainen oikeuskäsite vaikuttanut roomalaiseen oikeuteen ja sitä tietä muiden kansojen oikeuteen. Stoalaisen filosofian merkitys ja vaikutus myöhemmän, jopa kristillisenkin, ajan filosofiaan ei suinkaan ole huomiotta jätettävä. Stoalaisten oppi sisältää ikäänkuin kaukaisia kangastuksia uuden ajan puhtaasta ja korkeasta opista ihmissuvun onnellistuttamiseksi. Ilmeisesti on stoalla ulkonaista yhtäläisyyttä kristinopin kanssa, niinkuin edellä jo on huomautettu, ja tästä sitten on aiheutunut se luulo ja väittely, jopa todistelukin, että stoan merkkiedustaja Epikteetos on kirjoittanut kristinopin vaikutuksen alaisena, niinkuin myös päinvastainen luulottelu, että jotkut Uuden Testamentin kirjoittajat ja etenkin apostoli Paavali olisivat kirjoituksissansa Epikteetosta tunnustelleet ja noudatelleet.

Epikteetoksen kirjoituksista selkenee, että hän omalla tavallaan uskoi hänelle "ilmoitettuun sanaan" yhtä lujasti kuin kukaan evankeliumin julistaja. Zeno ja Khrysippos (282—209), stoalaisuuden pylväät, ovat hänestä ihmiskunnan todelliset hyväntekijät, jotka ovat julistaneet ja näyttäneet ihmiskunnan onnen tien, ja heidän oppiansa hän pitää lakina, joka on kotoisin jumaluudesta johtaaksensa ihmiset sisälliseen rauhaan. Ken on näin lujasti varma olevansa oikealla tiellä, hän ei ota tarkataksensa, onko kenties muita teitä, jotka veisivät samaan päämäärään. Ei saata olettaa, että Epikteetos olisi siihen määrään hyljännyt helleeniläisen viisauden ilmestyksen ja olemassaolon, että hän sitä halveksien olisi hänelle vieraan opin osittaisia eriä oppiinsa sovittanut. Jos hän edes vähänkin tunsi Paavalin kirjeet, täytyi hänen joko vieroa sitä, mitä Paavali sanoo hänen korkeimmastansa, tai tulla kristityksi: jälkimmäistä nähtävästi ei ole tapahtunut. Vaikka kieltämättä on ajatusten yhdenmukaisuutta ja maailmankatsomuksen sukulaisuutta Uuden Testamentin ja Epikteetoksen välillä, niin on myös vahvasti periaatteellisia erinkaltaisuuksia ja vastakohtia. Jos hän olisi lukenut U. T:n kirjoituksia, olisi hän siinä löytänyt hänelle täydellisesti ymmärtämätöntä, — mielialoja, periaatteita ja tosiasioita, jotka ovat aivan vastakkaisia hänen tuntemuksillensa ja järjestelmällensä: kuinka olisi hän sieltä piintynyt poimimaan erinäisiä otteita omiin kirjoituksiinsa, havaitsematta syvää vastakohtaa kristillisen ja stoalaisen viisauden välillä? Jos hänelle olisi ollut tärkeätä saada kristityitäkin kuulijoiksi luennoillensa tai jos hän olisi tahtonut ilmaista kantansa kristinoppiin, olisi hänenlaisensa avomielinen mies sen julkisesti ja vapaasti esittänyt, mutta sitä ei ole siinäkään kohdassa, missä hän nähtävästi kristityitä tarkoittaa. Päin vastoin on hän kaikessa esityksessänsä stoalainen, käyttää kaiken taitonsa ja kaunopuheisuutensa stoalaisen elämänihanteen ilmituomiseksi.

Samanlaisilla perusteilla täytyy jo ennakolta olla selvää, että Kristuksen apostolit eivät voineet lainailla pakanuuden filosofiasta eivätkä myös olisi uskoneet voivansa helleeniläisen filosofian lisäyksillä korottaa pelastusjulistuksensa vaikutusta. Apostolien joukossa varsinkin Paavali, joka kaiketi ennen muita oli helleenien sivistykseen tutustunut, osoittaa syvää vastenmielisyyttä inhimillistä viisautta vastaan (1 Kor. 1:21, 22); se on hänestä vain harhatie Kristuksen ilmestyksen suhteen, jossa on kaikki viisauden ja tiedon aarteet kätkettynä (Kol. 2:3). Kuka helleeniläisestä viisaudesta näin ajattelee, hän ei ole voinut kirjoituksiinsa sitä sovitella. Joku onkin tämän johdosta tehnyt varsin oikeutetun kysymyksen! Eikö ole selvä, että apostolille, olettaenkin hänen tunteneen kreikkalaista kirjallisuutta, täytyi olla tärkeätä sitä ennemmin salata kuin tuoda julki?