Olin niin iloinen, etten saanut sanaa suustani. Riisuin päällystakkini ja panin sen ja kintaat naulaan vedin myöskin pois herra Guldenin suuret saappaat ja tunsin olevani kalpea onnesta.
Olisin tahtonut sanoa jotain kaunista, mutta kun en keksinyt mitään, sanoin sen sijaan:
"Kas tuossa, Katri, on syntymäpäivälahjasi, mutta sinun täytyy vielä antaa minulle suudelma, ennenkuin avaat rasian."
Suutelin hänen ruusuisia poskiaan, ja hän meni sitte pöydän luo; Kreetta-tätikin tuli katsomaan. Katri päästi siteen ja avasi rasian. Minä seisoin hänen takanaan, ja sydämeni sykki ankarasti, pelkäsin näet, ettei kello olisi kylliksi kaunis. Mutta Katri löi kätensä yhteen ja kuiskasi hiljaa:
"Voi herranen aika, kuinka se on kaunis! Se on kello "!
"Niin", sanoi Kreetta-täti, "se on hyvin kaunis, en ole koskaan nähnyt kauniimpaa kelloa. Se näyttää ihan hopeiselta."
"Se on kai hopeaa", sanoi Katri kääntyessään minun puoleeni ja katsoi minuun kysyvästi.
Silloin sanoin minä:
"Luuletteko, Kreetta-täti, että voisin antaa hopeoidun messinkikellon sille, jota rakastan enemmän kuin omaa elämääni? Jos saattaisin sellaista tehdä, halveksisin itseäni enemmän kuin saappaiden lokaa."
Kun Katri kuuli sen, kietoi hän molemmat kätensä kaulaani, ja siinä seisoessamme ajattelin: "Tämä on elämäni kaunein päivä."