"Eilen löysivät kuoliaaksi paleltuneen miehen Vickenin mäiltä; tohtori Steinbrenner sanoi, että ruumis kopisi niinkuin kuiva puunpala kun sitä koputti. Se oli muudan sotamies; oli lähtenyt kylästä kello kuuden seitsemän ajoissa, ja kello kahdeksan hänet löydettiin. Jos sinä tuossa puvussa lähdet ulos, palellutat varmaan korvasi ja nenäsi."
Huomasin hänen olevan oikeassa; vedin jalkaani hänen suursaappaansa, panin kinnashihnan kaulaani ja otin ylleni päällystakin. Sitten läksin kiiteltyäni herra Guldenia, joka varoitti minua, etten tulisi myöhään kotia, sillä pakkanen kiihtyy pimeän tullen ja suuri joukko susia oli varmaankin tullut jäitse Rhein joen yli.
En ollut vielä ehtinyt kirkonkaan kohdalle, kun jo piti nostaa päällystakin ketunnahkakaulus pystyyn korvien suojelemiseksi. Pakkanen oli niin kipakka, että ihossa tuntui kuin neulan pistoja, ja, tahtoipa tai ei, puistatti ruumista anturoihin saakka.
Saksan portilla näin pitkä- ja harmaaviittaisen vahdin kömpineen kojuunsa, jossa hän seisoi kuin pyhimyskuva; hän painoi hihallaan kivääriä vastaansa, etteivät hyppyset olisi pyssyn piippuun jäätyneet, ja kaksi jääpuikkoa riippui hänen viiksistään. Ei sillalla eikä tulliportilla näkynyt yhtään elävää olentoa. Vähä kauempana, kuljettuani vahtitalon ohitse, näin keskellä tietä kolmet vaunut, kuomut vedettynä ylös ja huurteesta kimaltaen; hevoset oli niiden edestä päästetty pois ja vaunut jätetty oman onnensa nojaan. Koko ympäristö näytti kuolleelta, kaikki elävät olennot olivat piiloutuneet, lymynneet johonkin loukkoon; ääntä piti ainoastaan lumi saappaiden alla.
Juostessani kirkkomaan ohitse, jonka ristit ja haudat lumikinosten välistä häämöittivät, ajattelin: "Niitä, jotka siellä nukkuvat, ei palele". Käärin päällystakkini kireämmälle ja painoin nenäni turkinkaulukseen, kiitollisena herra Guldenille hänen hyvästä aatteestaan. Kyynärpäitä myöten pistin käteni kintaisiin ja laukkasin eteenpäin pitkää lumikujaa, jonka sotamiehet olivat kaivaneet kaupungista Quatre-Ventsiin. Tien seinämät olivat jäässä; muutamin paikoin, mistä tuuli oli puhaltanut pois lumipöykyt, näkyi Fiqnetin solatie, tammimetsä ja siintävä vuori paljon lähempänä kuin tavallisesti, niin kirkas oli ilma. Maalaistaloista ei kuulunut ainoankaan koiran haukuntaa; niillekin oli nyt liian pakkanen.
Mutta Katria ajatellessani lämpenin, ja pian näin Quatre-Ventsin ensimäiset talot. Savupiiput ja olkikatot kummankaan puolen tietä eivät kohonneet lumikinoksia paljoakaan korkeammalle, ja koko kylän läpi oli kaivettu kuja pitkin seinivieriä, että ihmiset pääsisivät toistensa luoksi. Mutta sinä päivänä pysytteli jokainen perhe kotonaan uuninsa ympärillä, ja tupain suuri takkavalkea paistoi pienten ruutujen läpi, niin että nekin loimottivat punaisilta. Jokaisen oven eteen oli levitetty kupo olkia, ettei kylmä pääsisi sisälle henkimään.
Viidennellä ovella oikealla puolen pysähdyin ja vedin kintaat pois; sitte avasin oven ja suljin sen jälkeeni kiiruusti. Sen talon omisti tätini Kreetta Baueri, Matti Bauerin leski ja Katrin äiti.
Kun kylmästä väristen olin tullut sisälle, käänsi Kreetta-täti, joka istui takan ääressä, harmaan päänsä minuun päin, kovin kummissaan katsellen suurta ketunnahkakaulustani. Mutta Katri, joka oli pyhäasussaan, kauniissa raitaisessa hameessa, pitkäripsuinen huivi ristissä rinnan yli, punainen esiliina kireästi solmittu hoikalle vyötärölle ja valkoihoiset, rusoposkiset kasvot reunustetut kauniilla sinisilkkisellä päähineellä, jonka päärme oli mustaa samettia, sanoi: "sehän on Juuse!"
Ja arvelematta juoksi hän suutelemaan minua ja sanoi:
"Tiesinhän sen, ettet sinä pakkasen vuoksi jäisi tulematta."