Päivällisen jälkeen lauloi Katri meille laulun. Hänellä oli lempeä ääni ja hän taisi laulaa vaikka kuinka korkealta. Minä hymisin hiljaa mukaan, ikäänkuin auttaakseni häntä. Kreetta-täti, joka ei sunnuntainakaan voinut istua kädet ristissä, oli istuutunut kehräämään; rukin surina säesti hiljaisuutta, ja meistä tuntui olo liikuttavalta. Kun yksi laulu loppui, aloimme toista. Kello kolme tarjosi Kreetta-täti pannukakkuja! me haukkasimme samasta palasta, nauroimme kuin hullut, ja väliin sanoi täti:
"No, no, älkää nyt olko niin lapsellisia."
Hän oli muka suutuksissaan, mutta hänen tirkistävistä silmistään näkyi, että hän nauroi salakähmää.
Niin kului aika kello neljään saakka iltapuolella. Silloin rupesi hämärtämään, pimeys tunkeutui sisälle pienistä akkunanruuduista, ja kun ajattelimme pian tulevaa eronhetkeä, istuimme surullisina takan eteen katselemaan punaisten liekkien tanssia. Katri pusersi kättäni, minä istuin pää riipuksissa ja olisin antanut vaikka henkeni, jos olisin saanut jäädä. Niin kului puolisen tuntia; silloin sanoi Kreetta-täti:
"Kuule, Juuse, nyt on sinun lähdettävä. Kuu ei nouse ennen puolta yötä, ulkona on pimeä kuin säkissä, ja tässä julmassa pakkasessa voi onnettomuus helposti tapahtua."
Nämä sanat sattuivat minuun kuin isku, ja minä tunsin, ettei Katri tahtonut päästää kättäni irti, mutta Kreetta täti oli meitä järkevämpi.
"Onhan tässä kerrakseen", hän sanoi nousten ylös ottamaan viittaa seinältä, "pääsethän takaisin tulevana sunnuntaina."
Minun täytyi taas vetää päälleni herra Guldenin päällyssaappaat, rukkaset ja turkkiviitta.
Olisin tehnyt sitä työtä vaikka sata vuotta; onnettomuudeksi tuli täti apuun. Kun olin kääntänyt suuren kauluksen pystyyn, sanoi täti minulle:
"Suutele minua, Juuse."