Mikä kidutus nähdä pelastus niin lähellä ja kuitenkin täytyä ajatella:
"Minun täytyy jäädä!"
Se tapahtui kello 11 ja 12 välillä. En ikinä unohda sitä hetkeä, vaikka eläisin satavuotiseksi. Laukaukset lähenivät oikealta ja vasemmalta, kanuunanluodit jo alkoivat hurista ilmassa, ja Hallen esikaupungin puolella vilisi preussiläisiä meikäläisten sotamiesten seassa. Sillan äärestä kuului kauheita huutoja; tietä saadakseen ryntäsi ratsuväki jalkaväkeä vastaan, joka vastasi pajunetinpistoilla. Jokainen ajatteli vain omaa pelastumistaan. Joka askeleella, minkä sillalla oleva ihmisjoukko eteni, putosi joku jokeen vetäen viisi kuusi muuta mukaansa koettaessaan heihin tarttua.
Sekaannus, ulvominen, ampuminen ja veden loiskina yltyivät joka hetki, ja se näytelmä oli niin kamala, ettei olisi voinut luulla kamalampaa olevankaan … mutta silloin kuului äkkiä ikäänkuin rymisevä ukkonen, ja ensimäinen silta-arkku murtui vieden mukaansa kaikki siellä olijat; satoja onnettomia katosi aaltoihin ja toisia joutui joukottain putoavain kivien muserrettaviksi.
Eräs insinööriväen alaupseeri oli räjähdyttänyt sillan ilmaan.
Sen tapahduttua kuului kaikkialta huutoja: "Olemme hukassa, meidät on petetty!" Ei kuulunut muuta kuin tätä kauhistuttavaa huutoa. Muutamiin tuli epätoivon raivo ja he kääntyivät vihollista vastaan niinkuin ahdistetut pedot, jotka kuoleman vaarassa eivät näe eivätkä kuule, vaan ajattelevat ainoastaan kostoa. Toiset rikkoivat aseensa ja kirosivat taivasta ja maata. Ratsastavat kenraalit ja upseerit syöksyivät jokeen pelastuakseen uimalla; monet sotamiehet seurasivat esimerkkiä ehtimättä heittää pois reppujansa. Ajatus, että pelastus oli niin lähellä ja että nyt viimeisessä hetkessä piti joutua teurastettavaksi, teki ihmiset mielipuoliksi. Olin edellisenä päivänä nähnyt monta ruumista Partha joessa, mutta tämä oli paljon kauheampaa; kaikki nuo onnettomat taistelivat aaltoja vastaan huutaen sydäntävihlovasti, he takertuivat toisiinsa, joki oli täynnä heitä, veden pinnalla vilisi käsiä ja päitä.
Yksin kapteeni Vidalkin, tuo kylmäverinen mies, jonka katse oli ylläpitänyt kuria, näytti nyt menettävän rohkeutensa; hän pisti sapelinsa tuppeen ja sanoi omituisen käheästi nauraen:
"No, nyt on kaikki mennyttä!"
Minä kosketin hänen käsivarteensa. Hän katsoi minuun ystävällisesti ja kysyi:
"Mitä tahdot, poikani?"