"Herra kapteeni", vastasin minä — sillä eräs ajatus oli pälkähtänyt päähäni, — "minä olen maannut Leipzigin sairaalassa neljä kuukautta, olen uinut Elsterissä ja tiedän paikan, mistä pääsee kahlaamalla yli".
"Missä se on?"
"Kymmenen minuutin matkan päässä sillalta."
Hän veti heti sapelinsa tupesta ja huusi kuin ukkosen äänellä:
"Tulkaa pojat, ja näytä sinä tietä!"
Koko pataljoona, jossa nyt oli vain 200 miestä, lähti liikkeelle; satakunta muuta, jotka näkivät meidän lähtevän tiettyyn suuntaan, yhtyi joukkoon tietämättä, minne matkan piti. Itävaltalaiset olivat jo puistopenkereellä, jonka alapuolella Elsteriin saakka oli pensasaitauksilla ympäröityjä puutarhoja. Tunsin tämän tien, jota Zimmerin kanssa olin kulkenut heinäkuussa, jolloin tämä kaikki oli kuin yhtä ainoaa kukkakimppua. Meitä ammuttiin, mutta me emme vastanneet. Minä menin ensimäisenä veteen. Kapteeni Vidal tuli perässä ja sitten muut parittain. Vesi nousi hartioihin saakka, sillä joki oli syyssateista tulvillaan, mutta me pääsimme onnellisesti yli, eikä ketään hukkunut. Melkein kaikilla oli kiväärinsäkin tallella, kun pääsimme toiselle rannalle. Marssimme suoraan peltojen poikki. Kauempana tulimme Schleissigiin vievälle pienelle puusillalle ja sieltä kuljimme Lindenauhin.
Olimme kaikki ääneti; silloin tällöin näimme etäältä taistelua jatkettavan Elsterin toisella puolella, Leipzigin kaduilla. Hurjat huudot ja kanuunain kumea jyske kuuluivat vielä kauan korviimme; vasta kello 2:n ajoissa, jolloin näimme loppumattoman jonon sotajoukkoja, kanuunoita ja vaunuja kulkevan Erfurtin tietä niin pitkältä kuin silmä kantoi, vasta silloin sulautuivat taistelun äänet vaunujen raskaaseen ratinaan.
XXI.
Tähän saakka olen kertonut sodan suuria tekoja, jotka erehdyksistämme ja onnettomuuksistamme huolimatta olivat Ranskalle kunniakkaita tappeluita. Kun on taisteltu yksin Europan kaikkia kansoja vastaan, aina yksi kahta, joskus kolmeakin vastaan, ja kun lopuksi on uuvuttu, ei vihollisten urheuden tai neron, vaan petoksen ja ylivoiman vuoksi, olisi väärin sellaisesta tappiosta punastua, ja voittajat tekisivät vielä enemmän väärin, jos siitä kerskuisivat. Ei lukumäärä tee kansaa tai sota armeijaa suureksi, vaan kunnollisuus. Se on suora mielipiteeni, ja tiedän, että ne, joilla on sydäntä ja järkeä, ajattelevat kaikkialla maailmassa samalla tavalla.
Mutta nyt täytyy minun kertoa peräytymismatkan kurjuudesta, ja se tuntuu minusta olevan kaikkein vaikeinta.