"Niin, niin, meidän täytyy päästä kotiin", sanoin minä, "minun täytyy nähdä kotini".
Ja minä itkin. Sepeteus kantoi reppuani. Kun minua väsytti, sanoi hän:
"Nojaa minuun. Tulemme joka päivä kotia lähemmäksi, Juuse — kaksi viikkoa enää, siinä kaikki."
Hän koetti minua virkistää, mutta töin tuskin jaksoin kantaa kivääriäni, joka painoi kuin lyijy. En voinut syödä, ja polveni horjuivat; en kuitenkaan ollut epätoivossa, vaan puhelin itsekseni: "Se ei tee mitään. Kun saat nähdä Pfalzburgin kirkontornin, menee kuumeesi ohitse. Siellä saat hengittää puhdasta ilmaa ja Katri hoitaa sinua. Kaikki käy hyvin … ja te pääsette naimisiin."
Näin toisten toverieni jäävän teille makaamaan, mutta minä en ollut läheskään niin huono.
Elin yhä hyvässä toivossa; silloin saimme levätessämme Fuldan lähellä Saalmünsterin tiellä kuulla, että 50,000 baijerilaista aikoi ehkäistä paluumatkamme niissä suurissa metsissä, joiden läpi meidän piti kulkea. Se oli minun surmani, sillä minä tunsin, etten jaksaisi rynnätä enkä tähdätä enkä käyttää pajunettia; kaikki ponnistukseni olivat turhat.
Tein kuitenkin vielä yrityksen, kun saimme käskyn marssia eteenpäin, ja yritin nousta.
"Kuules, Juuse", sanoi Sepeteus, "koetappa nyt reipastua!"
Mutta minä en jaksanut. Minulta pääsi itku ja minä sanoin:
"En voi!"